Paluu Bloodborneen.

Lupasin, että kirjoitan Bloodbornesta vasta kun ole pelannut pelin täysin läpi ja saanut platina trophyn, mutta nyt on sen verran heikko hetki ettei voi muuta kuin sortua kirjoittamaan.
Aloittakaamme vaikka sanomalla.....

Olen niin väsynyt.
Tästä päivästä on tuhlautunut jo neljä tuntia oikeastaan pelkkään istuskeluun... Tai no pientä edistystä on pelissä ollut havaittavissa mutta suurimman osan ajasta ruutuni on näyttänyt tältä.

Tässä näemme pelihahmoni istumassa Defiled Chalice dungeonin lattialla, tarkkaan ottaen viimeisen oven edessä jonka takana odottaa pomovihulainen nimeltään Amygdala.

Defiled Chalice puolittaa pelihahmon jo vähäisen energia/voima/miksi sitä pitäisi suomeksi kutsua (healt) palkin. Joten jo pelkästään matka luolaston viimeisen pomon luo on ollut pitkä ja kivinen. Ja Amygdala on osoittautunut todella, todella vaativaksi vastustajaksi. Alkuperäinen Amygdala, joka on löydettävissä Nightmare Frontier:stä oli helppo, se ei vaatinut kuin yhden yrityksen....Nyt olen jo aikaa sitten pudonnut laskuista, mutta ainakin viisitoista...ainakin... kertaa olen jo tämän kuusikätisen ilmestyksen kohdannut. Joko yksin tai jonkun seurassa.
Vastauksena siihen miksi suurin osa ajastani kuluu istuen? Noh, minä odotan ovella hiljaa josko joku tulisi minua auttamaan. Tänään on ollut sen suhteen todella hyvä päivä, yllättävän nopeasti on löytynyt pelaajia tukemaan taistoani.....ja yhtä nopeasti molemmat ovat päässeet hengestään.

Tässä hetkisitten, ennen totaalista turhautumista ja luovuttamista, olimme niin lähellä. Olin saanut avukseni jonkun astetta kokeneemman pelaajan ja meillä sujui todella hyvin, olimme voitolla. Sitten toverini sotkeutui Amygdalan jalkoihin ja kuoli. Jäin yksin. Mutta urhoollisesti jatkoin taistoani....joka sujui myöskin yllättävän hyvin... niin hyvin, että Amygdalan voimapalkki hupeni miltei olemattomiin, kunnes, ehkä liian aikainen voitonhuuma kihahti päähäni,  tein harkitsemattoman arviointi virheen ja tulin tallotuksi.

Vasta nyt kun olen päihittänyt pelin joka ikisen pomovihulaisen (lukuun ottamatta Chalice Dungeoneissa lymyäviä) olen vihdoin löytänyt pisteen joka muistuttaa erehdyttävän paljon Dark Soulseja. Mutta olen melko varma, että kunhan Amygdala kaatuu, loppu matkani kohti Yharnam, Phtumerian Queen:niä ei ole läheskään yhtä pitkä ja kivikkoinen.

Tästä on tullut jo sen verran periaatekysymys, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Mutta nyt olen pienen tauon tarpeessa.




30.04.2015 TEIN SEN!!

Vihdoinkin kaikkien niiden yritysten jälkeen Amygdala kukistui, enkä edes tarvinnut kenenkään avustusta. Luultavasti salainen aseeni, turhautuminen oli sen verran tapissa, ettei Amygdalakaan mahtanut enää mitään.
Matka kohti viimeistä trophyä on alkanut!

Keräilisinköhän?

Nythän on niin että kaikki omistuksessani olevat keräilyversiot sun muut laatikoidut peli kokonaisuudet on tässä menneinä kuukausina tullut jo esiteltyä, eikä uusia nyt ihan lähiaikoina ole hankinnan alla ellei hyviä tarjouksia satu vastaan kävelemään.

Joten tämä postaus tulee pitämään sisällään suurimman osan kaikesta peli irtaimistosta joita asunnostani......paniikinomainen korjaus... asunnostamme löytyy.

Tässä jokunen kuukausi sitten koin jälleen äkillisen mielenhäiriön ja keräilypaarma pääsi puraisemaan. Sen seurauksena Ps3 saaliini lähti pienoiseen nousuun.

 

 

Näin nopeasti silmäistynä kasassa on noin 70 peliä. Minkäänlaista listausta en aio niistä tehdä, jokainen kiinnostunut voi kuvasta itse tihruta. Osa peleistä onkin jo päätynyt postausten aiheiksi, osa on päätymässä...kuten God of War peli sarja josta minulla on jokunen sana sanottavanani. Sekä monta yksittäistä positiivista yllätystä joita on vuosien varrella kohdalle osunut. Mutta niistä palaan turinoimaan sitten päivänä jonaina.

 

 

 

 

Ps4 puolella kasauma on hiukan pienempi. InFamous sarjaan olen ajatellut ehkä paneutuvani, ehkä en, sen hohto on vuosien saatossa hiukan hiipunut, enkä ole ihan varma intoudunko siitä kirjoittamaan... mutta katsotaan. Myös LittleBigPlanetista voisin jotain tulevina vuosina mainita.

 

 

 

Kuten tarkkasilmäisimmät saattoivat huomata, en ole täysin Sonyn ja pleikkarien puolesta puhuja. Taloudesta löytyy myös WiiU ja pari peliä, jotka voitte yrittää nähdä tästä hyvin valaistusta kuvasta.

 



Wiiuun pelaaminen on sinänsä aika vähäistä, välillä tulee aktivoitua ja pelattua useampikin päivä. Ehkä suurin syy on se ettei Wiuun tarjonta ole mikään päätä huimaava ja pelien hinnatkin ovat aika korkeat verrattuna siihen kuinka nopeasti Ps pelien hinnat tulevat alas. Pienempi syy pelien vähäiseen pelaamiseen on, että useimmat Wii pelit ovat yllättävän haastavia...ainakin Mario Brossit ja Donkey Kongit...Päädymme kohtaan jota toistamme kolmesataaseitsemänkymmentä kertaa kunnes luovutamme ja jätämme pelin jäähylle. Ehkä vika vain on pelaajissa, mutta Bloodbornen pomo taistotkaan eivät vaadi yhtä monta uusinta kierrosta kuin monet Donkey Kongin kentät.


Viimeisimpänä ja vähäisimpänä. PsVita ja Pets peli

Vitankin pelaaminen menee kausittain. Nyt omalla kohdallani se on ollut pidemmällä, ainakin yli vuoden tauolla. Koko konsoli on päätynyt enemmänkin avovaimoni käyttöön hänen innostuttua pelaamaan Plants Vs Zombieta.
Koskaan en ole pahemmin käsikonsoleista innostunut, jotenkin en vain ole tuntenut niitä omakseni. Vita kuitenkin tuli aikoinaan hankittua kun, syystä jota en enää muista, sain sen....läheisestä peli liikkeestä... testi käyttöön, ja sille tielle se sitten jäikin.


Näin, olkoon tämä vaikka sellainen ´minun pelihuoneeni´ kierros, ehkä laitan päivämäärän ylös ja teen tästä vuosittaisen tradition. Mutta siihen asti..........pysykää kanavalla.

Marion sieni pehmoja

Bloodbornen välikatsaus.

Täällä jälleen, jo tutuksi tulleen aiheen parissa. Yritin hillitä itseäni, edes siihen asti että olisin kyseisen pelin kokonaan läpäissyt, mutta en malttanut. Sillä tämä kyseinen seikka on häirinnyt minua jo pari päivää.
Olen nyt pelin loppu suoralla, kaksi viimeistä pomotaistelua ja kaksi vapaaehtoinen, joista toinen syvällä Chalice Dungeonien syövereissä.
Aikaa aloituksesta on kulunut noin 25+ tuntia, ja olen jo nyt saavuttanut pisteen että voin todeta, että....Bloodborne ei ole vaikea.
Olen lukenut arvosteluja, katsellut Youtube videoita, kaikissa todetaan että Bloodborne on haastava ja vaikea, vaatii hermoja ja ohjaimet voi lennellä kun ei onnistu....tämä kaikki saa minut vain kohottamaan hämmentyneenä kulmiani Ô.o Olenko minä tehnyt jotain väärin?
Minulle Bornen alku oli tällainen, ensimmäinen pomovihulainen jonka kohtasin kaatui vasta viidennellä yrityksellä, toinen toisella, kolmas ensimmäisellä........ja siitä eteenpäin se ensimmäinen yritys on ollut myös viimeinen. Kaiken kaikkiaan olen kuollut pelin aikana ehkä noin neljäkymmentä kertaa, jos vertaan sitä Dark Soulin tilastoihini, se on hyvin hyvin vähän. Ehkä ainoat hankalat kohdat joita olen kohdannut tulevat kun joudut vihulaisten ympäröimäksi, etkä pysty keskittymään kaikkiin samanaikaisesti kun vihulaista syöksyy edestä, takaa ja sivuilta samanaikaisesti.

Eilen epähuomiossa harhailin Bloodbornessa uusia paikkoja tutkien ja päädyin kasvotusten Ebrietas, the Daughter of The Cosmos nimisen pomovihulaisen kanssa. Olen kuullut huhuja, että kyseinen otus on yksi pelin vaikeimmista, eikä sitä kannata lähestyä ennen kuin hahmokehitys on 80 levelin tuolla puolen.....Oma ukkelini oli lv73.. ja Ebrietas kaatui.
Jotenkin hyvin pienellä tavalla syvällä sisimmässäni tunnen pienen pettymyksen kalvavan, sillä lopputulos ei nyt ihan vastannut odotuksiani. Minun ei tarvinnut yrittää, en päässyt kokemaan sitä voiton tunnetta kun vihdoin kymmenennellä yrittämällä juuri ja juuri päihitin tämän mekalomaanisen monsterin..Pikemminkin veni vidi vici, tulin näin voitin.
Seuraava etappini on kohdata Martyr Logarius, joka ainakin lukemani mukaan on tuottanut monille pelaajille hankaluuksia... Oikeastaan toivon, että niin minullekin. Mutta se jääköön nähtäväksi.

Bloodborneni ei toki ole vielä lähelläkään loppua tekemistä riittää vielä vaikka kuinka paljon, varsinkin Chalice Dungeoneihin, joihin en ole vielä edes tutustunut saattaa jokunen tunti uhrautua.
Seuraava ja viimeinen Bloodbornea käsittelevä postaus tulee päivänä jona platina trophy kilahtaa tililleni ja olen melko lailla kolunnut jokaisen Bloodbornen laakson ja niemekkeen.......Ja ehkä loppua kohden jälleen huomannut, että Hei, kyllähän tämä onkin aika vaikea peli. Siihen asti väitän sitä ihan siedettäväksi.

Kolmen postauksen putki. 3/3 Risen 2 Dark Waters

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, annamme esittely vuoron Risen 2:lle.
Jos Far Cry 2:n keräilyversion ansaitseminen herätti minussa ihmetystä Risen 2 Dark Waters ei sitä, jos arvosteluihin on uskominen, todellakaan ansaitse.
Sen sijaan, että kertoisin oman mielipiteeni...en voi, en ole koko peliä edes palannut.... tyydyn lainaamaan pelaaja lehden arvostelua.
"Konsoliversio on silkkaa roskaa ja siinä kaikki.
Pelin kelpo tarina ja kiinnostavat tehtävät hautautuvat huonon pelattavuuden ja hirveän teknisen tason alle kuin kannibaalien saarelle kätketty merirosvoaarre. Kyllä ne joku sankari esiin kaivaa, mutta useimmat yrittäjät päätyvät pataan."
Joten saa nähdä löytyykö minusta koskaan niin paljoa kiinnostusta, että uskaltaudun pelin edes muoveistaan avaamaan.

 

 

 

Itse keräilyversio kuitenkin on hieno, mikä on minusta todella yllättävää kun nyt ottaa huomioon vastaanoton jonka peli on saanut. Kaikki laatikon sisältö ei edes mahtunut yhteen, ei edes kahteen kuvaan. Mukana on vielä nippu hienoja ja laadukkaita taide kortteja jotka näemme alempana.

Muuhun sisältöön kuuluu kankainen, ei mikään pieni, merirosvo lippu, metallinen pääkallo riipus, Soundtrack & Making of Dvd, kolme tarraa, kartta joka on valmistettu sellaisesta kangas maisesta paperista...jos ymmärrätte mitä tarkoita... ja sitten vielä ne taidekortit.

 

 

Kortteja on kaiken kaikkiaan muistaakseni viisitoista joten ne päihittävät sisällöllisesti monet muut taidekirja.

Vaikka peli itsessään osoittautuisikin ihan luokattomaksi tekeleeksi on tämä keräilyversio yksi parhaimmista jotka omistan. Jos keräilyversion kertoisi itse pelin laadusta olisi Risen 2 huippuluokkaa. Se on sääli, ettei asia näin ole.



Kolmen postauksen putki. 2/3 Far Cry 2

Ja toisena arvontakoneemme pyöräyttää arvioitavaksi Far Cry 2:n.

......josta ei näköjään olekaan kuin tämä yksi kuva.

 

FarCry peli sarjaa on kylläkin tullut enemmänkin pelattua, ensimmäiseen osaan hiukan tutustuttua, toinen ja kolmas läpäistyä ja neljättä silloin tällöin kokeiltu.

Varmasti FarCry 2:lla on omat faninsa, mutta jos haluaa tähän peli sarjaan tutustua, kannattaa aloittaa kolmannesta osasta. Toinen osa ei ole kovin kummoinen.......Ehkä kun sen oli jaksanut pelata läpi kolmasosa tuntui uudelta ja hienolta, mutta neljäs osa (joka on kuin kolmas osa, mutta vain uudessa ympäristössä) ei sitten ole enää innostanut samalla tavalla.

 

Palatakseni nyt kuitenkin tämän postauksen aiheeseen eli Far Cry 2:n keräilyversioon, jonka kuvauksessa aikanaan sitä hankkiessani luki 'puulaatikko'. Voin kertoa ettei laatikko ole puuta vaan pahvia. Mukana myös tavanomainen taidekirja, kartta, making of- Dvd ja t-paita. Mikä minusta on yllättävän paljon, ottaen huomioon että kyse on vain FarCry:sta.... en muista että sitä olisi hirveästi hehkutettu päivinä joina se oli julkaisun alla. Kun eivät seuraajatkaan mitään yli-innokkaiden hurraahuutojen säestämää vastaanottoa ole saaneet. Kolmannen osan kohdalla keräilyversion julkaiseminen olisi ollut paljon ymmärrettävämpää.

 

FarCry 2:n keräilyversio on kuitenkin versio josta aion pitää kiinni niin pitkään kuin vain suinkin kykenen, sillä koen että se ei ole kauhean yleinen.

 

Kolmen postauksen putki. 1/3 Borderlands 2

Koska kaikki aikani kuluu tällä hetkellä Bloodbornea pelaten, päätin sen kunniaksi kirjoitella putkeen kolme lyhyttä postausta, peleistä joista tietämykseni rajoittuu siihen että ne hyllystäni sattuvat vain löytymään.
Ensimmäisenä suurennuslasin alle päätyy Borderlands 2 editioineen.


Borderlands on yksi (monista) niistä peleistä jotka eivät herättäneet sitten minkäänlaista kiinnostusta, jossain vaiheessa se kuitenkin tuli alelaarista napattua. Ja ensimmäinen osa olikin ihan mukava......Kakkos osaa on kehuttu paremmaksi ja se on saanut parempia arvosteluja, omaa mieltäni se ei jaksanut kovin kauaa viehättää, se tuntui liian samalta eivätkä loputtomasti vaihtelevat aseistus löydötkään jaksaneet enää innostaa kun niissäkin tuli usein 'tämä on jo nähty' fiilis.
Kuitenkin kun halvalla sain tuli tämäkin keräilyversio käytettynä hankittua.

Mukana matkassa taidekirja, Pandoran kartta, tarroja ja, toinen ei niin ymmärrettävä poikkeus figuurien saralla, Marcus heiluripää. Joka ei muistuta lainkaan esikuvaansa.






















Sekin olisi mielenkiintoista tietää, että miksi juuri Marcus, en koe että hän olisi millään laille kovinkaan ikoninen kyseiselle peli sarjalle. Miksei CL4P-TP eli Claptrap? Miksei? Osaako joku sanoa?

Nyttemmin olen viehättynyt TellTale Gamesin Tales from the Borderlands sarjaan, joka on ihan hyvää vaihtelua perus Borderlandsin rinnalla, omasta mielestäni parempikin.

Synkkä, Synkempi, Bloodborne.

Eilen iltasella tuli sitten tutustuttua Bloodborneen ja voin kertoa että ensivaikutelma oli hyvä...Vaikka onnistuinkin telomaan itseni ensimmäiseen vihulaiseen viisikertaa kun en heti tajunnut pistä aseistuksen sai käyttöönsä. Mutta tämäkin kokemus oli vain ja ainoastaan opettavainen, se kertoi sen että Bloodborne ei ole, minusta, yhtä vaikea kuin sitä edeltäneet Souls pelit, ukkeli saattoi ottaa useammankin kovin kivuliaan osuman ennenkuin kuolo korjasi. En vielä toki kilju riemusta, ei ole sanottu kuinka pitkään peli tuntuu ihan siedettävältä, sillä en kovin pitkälle parin tunnin peli sessioni aikana edennyt.

Toinen huomattava ero Souls peleihin on Bloodbornen ympäristöt ja ääni maailma jotka saavat pelaajan, ainakin minut, pysymään jatkuvasti varpaillaan. Kokoajan taustalta kuuluu askelia, mutinaa, huudahduksia, narinaa, kirveen tai jonkin muun vaihtoestoisen tappovälineen raahaamista katukiviä vasten ja kun sitä vähiten odottaa kalmalta kalskahtavan ympäristön keskeltä rymyää vihulainen tappara tanassa.
Hyvä puoli vihulaisissa on se, että ne päästävät pelaajan yllättävän lähelle ennen kuin kyllästyvät tämän olemassaoloon ja päättävät hyökätä kimppuun. Ylemmässä kuvassa esiintyvän karvaturrin, laumoineen, ohikin onnistuin vain kävelemään kun pysyttelin turvallisen viiden metrin etäisyydellä otuksista.

Soulsien jylhät maisemat ja muu maailma ovat Bloodborneen verrattuna kauniita ja värikkäitä, leppoisia levähdyspaikkoja joihin pysähtyä piknikille. Bloodborne on todella tummanpuhuva, synkkä ja, kuten jo nimikin kertoo, verinen. Ympäristöt ja äänien luomat vainoharhat ovat omiaan synnyttämään tietynlaista kuolemanpelkoa hahmosensa puolesta. Mitä kauemmaksi turvasatamana toimivasta lamppusesta harhailee sitä kiivaammin toivoo pysyvänsä hengissä.
Jostain syystä Bloodbornesta tuli itselle eniten mieleen BioShock....kun kokonainen kaupunki on ajautunut hulluuteen.

Tämän lyhyen ensikosketuksen perusteella pidän Bloodbornesta enemmän kuin Dark Soulseista...voi olla että luuloni pelin vaikeustason laskusta on vain harhaa ja se pelin edetessä osoitettaan vääräksi. Mutta siihen asti voin hyvällä omallatunnolla sanoa Bloodbornen olevan pelikokemuksena mukavampi kuin Soulsit, hyvällä tapaa haastava ja ihon kananlihalle saavalla tavalla paljon tunnelmallisempi.

Bloodborne Nightmare Edition

Näinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että Bloodborne tuli ostettua eikä edes ihan perus versiota vaan Nightamare Edition joka ymmärrykseni mukaan on todella loppuunmyyty ja jos vasta nyt heräilet omaasi havittelemaan sen käsiisi saaminen on todella vaikeaa ellei mahdotonta.
Itse olisin utelias tietämään mikä on tarina oman versioni saksalaisuuden takana, kyseinen versio kuitenkin on hankittu alun perin ihan Cdon:sta....Oliko euro versioiden menekki hurjempaa vai onko niitä edes ollut saatavilla? O.o Ken tietäisi?

Itse peliä en ole vielä päässyt kokeilemaan, tänä iltana olisi tarkoitus hiukan yrittää pintaa raapaista, joten tämä bloggaus tulee keskittymään vain kyseisen laatikon sisältöön, siinä järjestyksessä kun sen avasin.
Tämän kuvassa näkyvän pahvikuoren alta nimittäin paljastui....

....vanhaa kirjarivistöä muistuttava pelti laatikko, joka kieltämättä on aika hieno. Pahvi kuori sai mennä komeroon ja pelti laatikko sisältöineen päätyi heti kirjahyllyyn somisteeksi.

Kirjalaatikon kannen avatessa ensimmäisenä vastaan tuli itse peli

 

Sekin metalliseen koteloon käärittynä. Pelistä eteenpäin kaikki laatikon sisältö oli kerrostettu pahvi "lokeroin".

 

 

Vasemmalla näkyvän taidekirjan lisäksi mukana tuli oikeanpuoleinen vihkonen.....joka harmikseni ei ollut samanlainen kuin olen nähnyt. Sen sivut ovat valkoisia, eivätkä kuvitettuja. Siitä pieni miinus.

Mutta pelin nimi tulee ainakin hyvin selväksi.

 

 

 

Koska kuvien vierekkäin asettelu tuntuu tänään olevan bloggerille täysin mahdoton tehtävä joudumme tyytymään tuttuun ja turvalliseen tornimuodostelmaan.

Olen erinäisten keräilyversioiden kohdalla huomannut sen, että jo laatikosta tietää minkä laatuisesta tavarasta on kyse. Kovat voimapahvi rasiat yleensä ovat hyvä merkki, kuten Bloodbornenkin tapauksessa.

Kello, joka jopa kilisee kuten kellon kuuluukin ja kallo, alias sulkakynä teline ovat täyttä rautaa, tai jotain metalliseosta mitä luultavimmin. Kallo kuitenkin osoittautui yllättävän painavaksi.

Sulkakynä settiin kuuluu myös, korpinsulkainen sulkakynä (sulan aitoudesta ei ole täyttä varmuutta...valmistetaankohan keino sulkia edes), kolme vaihto päätä,...sulkakynään siis, ja punaista mustetta, jota kovasti haluaisi kokeilla, mutta pahoin pelkään että jos pullon avaa muste pääsee kuivahtamaa....joten taitaa jäädä kokeilematta.

 

 

 

 Kuvien ulkopuolelta kertokaamme sen verran, että mukana tuli myös digitaalisen soundtrackin latauslipuke sekä toinen peliin liittyvä lataus lipuke, jonka tarkkaa käyttö tarkoitusta en nyt saa päähäni...

 

 

 Ja lopuksi Bloodborne Nightmare Edition kaikkine sisältöineen koko komeudessaan.
Pelin pariin palaan sitten joku toinen päivä.







Onko se lintu, onko se lentokone, ei......se on Sherlock Holmes

Tässä pääsiäisen ratoksi olen pitänyt mieltäni virkeänä pelailemalla Sherlock Holmes Crimes & Punishments peliä jonka latasin alennuksesta Psn storesta, ja hyvä niin. Täyttä hintaa en olisi missään nimessä kyseisestä tekeleestä suostunut maksamaan enkä suosittele kenenkään muukaan sitä tekevän.

 

Holmesista on tähän päivään mennessä tehty sen sata eriversiota, on tv-sarjaa ja elokuvaa joille yhteistä on se, että ne ovat toiminnallisia, niissä sattuu ja tapahtuu. Joten olisiko liikaa pyydetty, että vuoden 2015....en ole ihan varma onko peli julkaistu tänä vai viime vuoden puolelle, mutta kuitenkin.... Sherlock olisi myös pelinä toiminnantäyteinen, edes vähän. Ihan vähän. Sillä sekin riittäisi.
Pelin sinänsä ihan mielenkiintoiset rikokset luhistuvat siihen että sitä löytää itsensä vain kävelemästä päämäärättömästi paikasta toiseen. Ja todellakin kävelemästä, Holmes ei pidä mitään kiirettä. Hän haahuilee verkkaisesti eteenpäin, vaikka häntä rikosten alussa on kehotettu toimimaan ripeästi, aikaa ei ole hukattavaksi. Jos rikoksia on todella pelin vauhdilla ratkottu 1800-luvulla ei ihmekään että Viiltäjä-Jack on edelleen ratkaisematta.

Oikeanpuoleiseen kaveriin on helppo samaistua Holmesia pelatessa.

 Ja jos Holmesia ei kävelytetä paikasta A paikkaan B hän kulkee vaunuilla. Kysyy kysymyksen tai löytää johtolangan jonka jälkeen on jälleen palattava paikasta B paikkaan A, vain jotta voimme hetken kuluttua palata takaisin.

Tätä kuvaa tulee katseltua paljon.

Suurin osa turhasta kävelystä ja paikkojen vaihdosta toki johtuu pelaajan omasta huolimattomuudesta, mutta välillä sitä vain ei meinaa löytää viimeistä vihjettä...joka juuri johtaa siihen, että kävelet ympyrää ja tutkit samaa piha mökkiä kymmenen kertaa epäillessäsi vihjeen siellä olevan. Mikä johtaa toiseen hilpeään seikkaan joka pidemmän päälle on haitallista hermosoluille, toistot. Mikäli erehdyt painamaan painiketta väärässä kohtaa Holmes toistaa lakonisesti samaa lausahdusta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Eikä kohdan edes tarvitse olla sama, yhden muumion tarina on kaikkien muidenkin.

Kolmas huomion arvoinen asia on hahmojen ilmeettömyys. Heillä on yksi perus ilme ja siinä se. Sherlokeista tuttua komisario Lestrade esimerkiksi lyödään pelin ensimmäisen tarinan tuoksinassa turpaan niin lujaa, että hän suorastaan singahtaa kuvan ulkopuolelle, vain ollakseen hetkeä myöhemmin jälleen jaloillaan kasvoillaan sama ilme josta ei edes mestarietsivä Holmes kykenisi päättelemään mitä äsken juuri tapahtui.

Mistä pääsenkin neljänteen seikkaan, kyseessä on The Sherlock Holmes, universumin parhain salapoliisi/mestarietsivä. Sillä nimikkeellä häntä on ainakin minulle koko ikäni kaupattu. Kaveri joka näkee koko elämäntarinasi katsomalla pesuhuoneeseesi. Peli ei oikein pääse näyttämään tätä puolta hänestä, sen sijaan meidät on tuomittu etenemään hiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitaaaaaaaaaaaaaasssstiiiiiiiiiiii vihje vihjeeltä ja ottamaan siinä välissä parikymmentä kärry ajelua paikkoihin joihin ei olisi edes tarvinnutkaan mennä.

Kaiken tämän valituksen  rakentavan kritiikin jälkeen on hyvä todeta, ettei peli ole ihan onneton. Siinä on oma viehätyksensä rikosten ratkomisessa ja tutkimisessa. Se vain on toteutettu todella tylsästi ja hidas tempoisesti. Jos mielenkiintoisten, ei ihan itsestään selvien, rikosten lisäksi pelissä olisi edes hitu toimintaa, jos puzzlet olisivat hiukan jännittävimpiä ja vaativampia, jos Holmes kykenisi liikkumaan edes hiukan nopeammin ja jos kärry ajelut olisi korvattu ihan vain mustalla lataus ruudulla, kyseessä voisi olla ei ihan kiva vaan hyväkin peli.
Jos vertaan Sherlockia TellTale peleihin, joiden ideana lähtökohtaisesti on klikkailla ympäristöä jotta peli etenee, emme voisi puhua näistä kahdesta edes samassa lauseessa vaikka niin juuri teinkin.

Bioshock's

Rapture, tuo vedenalainen lomakohde jonne matkaa helposti lentäen

Bioshock oli aikoinaan yksi suosikki peleistäni, surullista kyllä sen hohde on hiukan vuosien saatossa hiipunut mutta sillä on silti erityinen paikka sydämessäni. Bioshockin maailma, vedenalainen kaupunki Rapture ja sen hulluuteen ajautuneet asukkaat ovat kuitenkin tehneet sen verran lähtemättömän vaikutuksen. Vuosia sitten kun peliä tuli ensikertaa pelattua, se oli pelottava, useammin kuin kerran peli onnistui vaikuttamaan ympäristöillään, äänimaailmallaan ja selän taakse hiipivillä hulluilla hammaslääkäreillään.
Tässä vuosi sitten kun pelasin Bioshockin japani- version reaktio ei enää ollut sama, ei tietenkään kun yllätysmomentti oli tiessään. Mutta muuten Rapturen synkänpuhuva tunnelma oli paikallaan niin kuin ennenkin, enkä kokenut että peli olisi hirveästi vuosien saatossa vanhentunut.

Minulla Bioshockeja on vain yksi, se alkuperäinen. Toki sen jälkeen tuli tarpeeton kakkos osa johon sen vuoden teeman mukaisesti oli pakko tunkea online moninpeli ja tässä jokunen vuosi sitten julkaistu Infinite jossa merenalainen dystopia on vaihtunut pilvien päälliseen helvettiin.
Bioshock omana itsenään oli ja on ainutkertainen peli pelien joukossa, minusta se ei olisi kaivannut yhtäkään jatkajaa uralleen. Niitä kuitenkin tuli ja niistä jokaisen itsekin omistan.. peräti kaksin kappalein.

Bioshock 2:n erikoisversio on versio jonka alkuperäinen Bioshock olisi ansainnut. Se on omasta mielestäni yksi parhaimmista keräily/erikoisversioista joita olen kohdannut. Sillä on myös kieltämättä paras hinta laatu suhde...en tiedä missä hinnoissa versio tänä päivänä on ja onko sitä juurikaan enää saatavilla, mutta itse maksoin siitä aikoinaan uutena 15€.


 Mukaan mahtuu paksu taidekirja, Sounds From the Lighthouse suondtrack cd, I am Raprute Rapture Is Me Lp-levy (harmi vain kun en omista vinyylisoitinta)  ja pari julistetta, joista ei nyt ole tämän parempaa kuvaa saatavilla, kerran erehdyin rullan avaamaan.... en tee samaa virhettä enää toiste.

Pelkästään laatikko jonka sisältä kaikki edellisessä kuvassa näkyvä löytyy on hieno, kovasta pahvimaisesta pahvista valmistettu ja samettimaisella mustalla pinnoitettu.
Laatu ja kuviointi jatkuu jopa laatikon pohjalla......

Bioshock 2:n jälkeen peli "sarja" koki muutoksen. Siinä missä toinen osa tuntui hiukan turhalta uusinnalta kolmas osa uusittiin ihan totaalisesti. Mikä minusta oli suuri miinus, sillä viimeistään silloin Bioshock lakkasi olemasta Bioshock, kaikki se mitä se oli ollut, mikä siitä oli tehnyt erityisen oli tiessään.

 Infinestä on olemassa muitakin versioita, itse päädyin hankkimaan Premium editioni....... koska se oli halpa eikä sisältänyt muovista figuuria.... tai niin ainakin luulin.

 

 

...niitä oli kaksin kappalein jos Murder of Crows avaimenperäkin lasketaan figuuriksi.

Sinällään tämä versio ei saa aikaan kovin suuria suosion osoituksia, hienointa ovat ehkä taidekirjan kannet ja pieni pahvirasia jossa Handyman figuuri on. Kyllä ihan tosissani valitsen nämä kaksi asiaa.

Sillä muu esineistö on täyttä hakuammuntaa, vain sattumanvaraisia asioita Infiniten maailmasta. Murder of Crows ei ole kummoinen Vigor (aiemmin Plasmid), eikä Handyman ole kummoinen vihulainen. Eivät ainakaan niin paljoa, että ne olisivat jollain tavalla ikonisia.

 

Vaikka en erityisemmin pidä Infinitestä, enkä muista toisesta osasta juurikaan mitään, kaikissa Bioshockeissa on kuitenkin jotain ainutlaatuista, jotain joka jää mieleen. Ensimmäisessä oli tarina, tunnelma, ensikosketus Rapturen salattuun maailmaan ja se kun vasta Infiniten lisäosia pelatessaan tajuaa vanhempien kirjeessä lukeneen sanat Would you kindly........ josta on muutenkin tullut ikoninen lause kyseisten pelien kohdalla.

Toisessa osassa................. no siinä oli vanha tuttu Rapture uusine kohdattavine hulluineen. 

Ja Infinitessä leikiteltiin ajatuksella loputtomista elämänlangoista/todellisuuksista jotka ovat kaikki yhtä aikaa olemassa, ja joiden rajan saattaa rikkoa jos oikein huono säkä käy...tai Infinityn kohdalla tuon rajan takaa tultiin hakemaan. Ajatus siitä  kuinka jokainen tekemämme valinta uudelleen kirjoittaa koko tulevaisuutemme, sen yhden jota kohti me elämme, ja jättää jälkeensä loputtomia "näin olisi voinut käydä" vaihtoehtoja jotka jatkavat elämäänsä todellisuuden tuolla puolen.

 

Jos Bioshock vielä jonain päivänä palaa juurilleen tai PS4:lle julkaistaan remasteroitu Bioshock, jonka eroa alkuperäiseen ei kuitenkaan juuri huomaa, olen kymmenen ensimmäisen kanssa jonossa sitä ostamassa.