Jak!

No niin, koitetaampas nyt ihan tosissaan heräillä horteesta ja hiukan yrittää elvytellä blogi aktiivisuutta aiheella joka ei varmaankaan kovin montaa kuulijaa kerää... toisin kuin vaikka Pokémon GO! yhä tänäkin tylsyyden ja mitään uutta ja jännää tapahtumattomuuden aikakautena... edes yhtä EX raidia saada aikaiseksi kun ei ketään oman pitäjän pelaajaa tunnu kiinnostavan... jupinaa. Mutta siis niin.....


Palataampa ajassa hiukan taaksepäin tarkastelemaan ajan kultaamia muistoja hiukan tarkemmin.
Vuosi on 2001..... Ei, otetaampa uusiksi. Vuosi olikin 2003 kun 13 vuotiaan minäni silmiin osui kaupan pelihyllystä Jak II Renegade. Siitä tuli yksi suosikki peleistäni... Koskaan se ei päihittänyt saman aikakauden Ratchet & Clankiä, mutta hyvän tasoiseksi kilpailijaksi se pääsi. Joitakin vuosia möyhemmin vasta innostuin pelaamaan Jak saagan ensimmäisen osan Jak & Daxter The Precursor Legacyn ja luonnollisesti kolmannen osan samana päivänä kun se ilmestyi.

Ps3n tultua vanhat pelit myytiin pois. Mutta tyytyväisenä menin ja hankin Jak Trilogian kun se kolmannelle konsolille julkaistiin ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun eräs trophy sijoitusten kärkisijoista kamppaileva kommentoi pelejä tylsiksi.
Nyt jokuaika sitten törmäsin Jak peleihin PSstoressa.... kaikki neljä peliä, mukana täysin turha ajo peli Jak X, tarjouksessa 15€ hintaan... Suhteellisen hyvä tarjous siis.

  
Ymmärsin jo osto hetkellä, että pelejä ei ole remasteroitu saati uudelleen tehty. Ne ovat ne samat vanhat PS2 aikaiset klassikot jotka vuosi tuhannen alussa olivat uusinta uutta ja kirkkaita huippua.
Ymmärsin samalla, että minusta ei ole retro pelaajaksi ja myös sen mitä tylsällä oli tarkoitettu.

Viisitoista vuotta sitten pidin eniten osista kolme ja kaksi, juurikin tässä järjestyksessä. Nyt mieltäni lämmitti eniten ensimmäinen osa. Ei siksi, että se olisi tuonut muistoja mieleen vaan siksi, että sen pystyi kikkailemaan, hyppien ja pomppien seinien läpi sinkoillen milloin mistäkin kohdasta tiensä eteenpäin huijaten, alusta loppuun melko vaivattomasti kourallisessa tunteja... Se oli eritavalla hauskaa kuin aikanaan, omanlaisensa pieni "haaste".

Kaksi seuraavaa osaa olivat sitten niitä jotka alkoivat enemmänkin väsyttämään kuin pitivät aivosolut aktiivisina. Suurin osa peleistä menee paikasta A paikkaan B ajamiseen ja takaisin, vain jotta voit ajaa taas toisaalle ja takaisin. Pienessä hiekkalaatikon kokoisessa aluessa suoritettava monotoninen toisto tuntui nyt todella tylsältä ja turhalta ja kun millimetrejä ennen onnistumistaan epäonnistuva tehtävä palautti pelaaja kolmannen kerran tunneli kompleksin alkuun tuli tunne, että pakko lopettaa ja hengitellä pari päivää.

Seinän sisältä on jännät näkymät

Pidin myös ensimmäisestä osasta eniten ehkä sen vuoksi, että se on vain perus tasohyppelyä. Ei mitään ylimääräisiä krumeluureja, aseita saati kykyjä... joita ei juurikaan/lainkaan tullut edes käytettyä.
Mielenkiintoinen tarina aikamatkustuksineen ja paradoksineenkin tuntui aikonaan todella jännältä ja käsittämättömältä, nyt näin vanhempana ukkona siinä näki aika paljon ylimääräisiä aukkoja ja vaikka peli onkin suunnatta 2000 luvun esiteineille olisi tarinaan voinut yrittää ympätä hiukan tosissaan otettavuutta eikä vain kuitata kaikkea toteamalla "Älä mieti sitä"

Toisen osan jaksoin rämpiä kunnialla loppuun, mutta kolmas osa.... vaikka odotukseni sen suhteen olivat suurimmat... ei jaksanut enää sytyttää. Mutta koska en viitsinyt sitä vain hylätä tein jotain mitä en itsekkään oikein ymmärrä.... painelin nappuloita määrätyssä järjästyksessä ja huijasin tieni huipulle O.o.... Enkä kadu mitään.

Jos Jak saisi saman kohtelun kuin Ratchet ja siitä tehtäisiin uusintapainos, täysin uusi peli vanhaa tarinaa mukaille. Ostaisin sen.
Kuten jo sanoin minusta ei ole retro pelaajaksi. Kaipaan uutta ja jännää, hienoja maisemia ja kirkasta kuvan laatua huikeina erikoistehosteineen. Niitä muistoja jotka palaavat mieleen katsellessaa isäksi tullutta Kratosta jota ei meinaa enää oikeasta ihmisestä erottaa, tietäen mistä kantimista ollaan aikanaan lähdetty.

Joten, ehkä se on nyt omalta osaltani tässä. Menneiden peli elämysten haikailu.

Burnout Paradise Remastered!

Vähämpä tiesin kun tässä jokin aika sitten listasin listaa peleistä joita tältä vuodelta saatoin odottaa. Täysin puskista pari päivää ennen julkaisua sain tietää, että Burnout Paradise palaa PS4lle ja koska kyseinen peli on yksi, tietyllä tapaa ainut, suosikeistani se oli aikalailla pakko hankinta.

Alustetaan asiaa hiukan.
A: Kuulun ajokortittomaan vähemmistöön.
B: Kiinnostukseni autoihin on olematon.
C: Enkä tiedä/ymmärrä niistä juuri mitään.
D: Auto pelit ovat mielestäni tylsiä vaikkakin kokemukseni moottoroidusta kilpaurheilusta pelien saralla rajoittuu Mario Kart 64n ja Star Wars Raceriin, molemmat Nintendo 64 aikaisia pelejä. Mutta silloisina suosikkeina nekään eivät pärjää Burnout Paradiselle.

Jopa Burnout saagan kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat mielestäni tolkuttoman tylsintä turhan pitkine ratoineen ja kierrosmäärineen. Mutta kolmas osa muutti kaiken. Burnout 3 Takedown ja sitä seurannut Revenge olivat loistavia kaahailu pelejä. Näköjään wikipedia osaa kertoa, että sarjaa kuuluu myös Dominator O.o Jostain syystä en muista kyseistä peliä. Aivan varmasti olen sitä pelannut.... Hämmentävää..

Burnout Paradise on myös ensimmäisiä pelejä joita tuli PS3lla pelailtua ja vaikka ensimmäisestä ilmestymispäivästä alkaa olla 10 vuotta ei Ps4 remasteroitu versio tunnut juurikaan ajan hampaissa kärsineen. Samaa ei voi sanoa pelaajasta. Hyvin pian sain huomata, ettei silmän ja käden koordinaatio ole aivan samassa hapessa kuin silloin. Varsinkaan kun en PS3 Burnoutin jälkeen ole mitään muuta ajopeliä pelannut. Kartan ja tien samanaikainen seuraaminen tuotti aluksi pieniä haasteita, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan.

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

Miksi sitten Burnout Paradise ja pari edeltäjäänsä jättää omassa mielessäni muut ajopelit varjoonsa?
Ehkä siksi, että Burnout ei ole turhan todellinen. Fysiikan lait ovat hiukan kieli poskellaan. Sitä voi vain painaa kaasun pohjaan ja kiitää eteenpäin syöksyen milloin mistäkin hyppyristä, täysin päättömästi Wolfgang Amadeus Mozart 9 sinfonian pauhatessa taustalla.
Burnoutissa on tarkoitus pitää hauskaa, koheltaa rämäpäisesti ja sinkoilla sinne tänne... toki kilpaillakin ja päihittää pistesijoja. Ja myönnettäköön kyllä se aina hiukan ketuttaa kun niukasti tulee kisassa toiseksi ja hätiköiden runttaa autonsa lyhtypylvääseen juuri ennen ratkaisevaa käännöstä. Mutta se tuo hyvää vastapainoa päättömälle kaahailulle. Burnout on myös hyvä stressin lievittäjä, voi sulkea kaiken muun pois valita hyvän tausta nauhan ja purkaa elämäntuskansa digitaaliselle ajotantereelle.

 

 

Ainut hyvin ohut miinus jonka joudun Burnout Paradiselle antamaan on sen Soundtrack. Vaikka se sisältääkin lukuisia hyviä tausta kipaleita. Omina suosikkeinani N.E.R.Din Rockstar ja Jupiter Onein Fire Away. Ja vaikka mukana on myös monia aikaisempien osien kipaleita pari on unohtunut joukosta. Burnout Ravengessä muka ollut Apocalyptican Life Burns ja Billy Talentin Red Flag (muistin ethä se oli Fallen Leaves, mutta eipä ollutkaan.) ja on tuolla aivopoimuissa muutama muukin menneiden pelien ääniraita joka ei päässyt mukaan Paratiisin soitto listoille, joten tästä syystä hyvin ohut ja lyhyt miinus muuten täydelliselle kaahailu pelille.

Yellowcard Lights and Sounds oli vielä yksi....

 

 

Elämän simulointia

Alussa ei ollut mitään. Sitten päätin luoda parit ukkelit.
Sims peli sarja on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Joskus ala-aste aikoina muistan sitä silloisen kaverini kanssa tietokoneella pelailleen. Myöhäisellä konsolikautenani koin Sims 2sen Ps2:lla, ja Sims 3/Petsin Ps3:lla sitten tuli tauko ja pitkä odotus. Siinä missä Sims 4:sta on jo vuosia sitten päässyt koneella pelaamaan saapui se PS4:lle vasta tässä jokin aika sitten.

Siinä mielessä Simin odotus ei ollut mitenkään turhan pitkä. Sims on sillä tavalla erilainen peli. Ei sitä mitenkään riemusta kiljuen malttamattomana osaa odottaa, on vain kivaa kun sekin on olemassa.
Siinä missä pidän Bloodbornen ja Dark Soulin haasteista, Skyrimin ja Fallouttien maailmojen tutkimisesta. Sims edustaa täysin vastakkaista päätä peleissä joista pidän, pitkäjänteisestä näpertelystä ja omien tarinoiden luomisesta.

Vaikka Simis usein arkistoidaankin juurikin elämäsimulaattori nimikkeen alle, minusta osuvampi ilmaisu olisi jumalsimulaattori. Sims maailma on muurahaiskeko ja pelaaja jättiläinen sohimassa sitä koivun oksalla. Simeillä ei hirveästi ole valtaa omasta elämästään, saati edes omaa tahtoa. Mikä useimmiten tuntuu olevan haitaksi. Autonomisuus ei ole Simien vahvimpia osa-alueita... eikä kyllä oikein sääntöjenkään totteleminen.

Simin siirtyminen uudensukupolven konsoleille ei mielestäni ole tuottanut mitään huimia muutoksia. Peli tuntuu usein jumittavan paikallaan, varsinkin jos aikaa erehtyy turhan paljon manipuloimaan. Usein onnettomien opetuslasteni ajatuksen juoksu katkeaa ja he pysähtyvät ruokalautanen kädessään tuijottamaan tyhjyyteen vai hetken kuluttua päättääkseen että eipä tässä nälkä ollutkaan ja että lautasen paikka on lattialla. Lähdempä tästä katsomaan tvtä.
Tietokone ja älypuhelin tuntuvat olevan modernia aikakautta mukaillen suurimmat huomion viejät myös Simeillä. Puhelintaan kyllä muistaa alkaa räpylöimään vaikka keskellä autoväylää ja unohtaa siinä samalla pari akuutimpaa asiaa kuten nälän ja väsymyksen.
Usein myös löydän luomiani aikuisia ihmisiä kärvistelemästä ja polkemasta jalkaa kun oma ymmärrys ei ole osannut ohjata WC:een asti
Ja mikäli sikäli kuvittelisit, että olisi kovinkin näppärää ohjelmoida Simit touhuamaan tarpeellisia askareita autenttisissa aikajaksoissa, se on turhaa. Hetkeksikin kun silmä välttää on Simi kuin Simi unohtanut omat ohjelmointinsa ja päätynyt tekemään jotain aivan muuta. Kuten jälleen katsomaan tvtä ruoanlaiton sijasta.

Lukuisista ongelmista huolimatta Sims 4 on hyvä peli. Ainakin minulle sopiva. Ongelmat ovat enemmänkin osa sitä kuin haitta. Ainakaan sellainen haitta joka veisi huomion turhan paljon itse asiasta.

Kuten kuvista on huomattavissa. Päädyin ensimmäisenä kokeilunani luomaan kahdeksan henkisen poppoon täysin sattuman varaisia toisilleen melko tuntemattomia Simejä ja asuttamaan heidät saman katon alle. Yhteiselo on suurimmilta osin sujunut suht rauhallisissa merkeissä, mutta itse olen alkanut punomaan suunnitelmaa parin hiukan mielenkiinnottomamman yksilön päänmenoksi. Sitä paitsi kahdeksan hengen talouden edesottamusten vahtiminen ja kaikkien tyytyväisenä pitäminen on välillä todella hankalaa. Siksi olenkin usein pyrkinyt keskittymään pariin parhaimpaan yksilööni ja suunnitellut heille mielessäni elämänkaaren jota pikkuhiljaa ollaan laittamassa täytäntöön.

Dark Cloud Chronicle

Ottakaamme parin vuoden harppaus menneisyyteen ja kaivetaan naftaliinista esiin peli jota en uskonut enää koskaan pääseväni pelaamaan.
Kyseessä siis Dark Chronicle.... amerikkalaisittain Dark Cloud 2..... Olisi mielenkiintoista tietää mistä tämä nimen vaihdos johtuu?.
Mutta kuitenkin tässä kuluneella viikolla kyseinen peli koki jälleen syntymän PS4lle ja  täytyihän se storesta itselleen ladata.
DC2 on peli joka on erityisesti jäänyt mieleen PS2 aikakaudelta ja oli mukavaa huomata, ettei mielessäni olleet vain ajan kultaamat muistot vaan mielikuva myöskin vastasi todellisuutta. DC2 ei omasta mielestäni ole hirveästi kärsinyt ajanhampaissa. Se ei näytä niin vanhalta kuin voisi kuvitella.

En tiedä Dark Chroniclen tarkkaa ikään, mutta itse olen sitä ensikerran pelannut....miettii pitkään.... noin 12 vuotta sitten. Ainut iän tuoma ongelma on ilmeisesti ollut se, ettei peli täytä koko tv ruutua vaan leikkaa molemmilta sivuilta kymmenisen sentin kaistaleen pois... Mikä sinällään on ihan ymmärrettävää ja johon ei edes juurikaan tule kiinnitettyä huomiota.

Paljon pienessä paketissa.
Dark Chronicle on perus mekaniikaltaan aika simppeli. Kuljetaan luolastosta toiseen vihulaisia mätkien ja seuraavan luolaston avainta etsien. Mutta tämän yksioikoisen pelkistyksen lisäksi pelissä on paljon muutakin erinäistä näpertelyä, johon jokainen tulee kuluttamaan paljon enemmän aikaa kuin ns itse peliin. Voit ottaa valokuvia jotka toimivat keksintöjen ideoimiseen, jotka voit sitten itse rakentaa kunhan olet ensin kerännyt tarvittavat materiaalit. Aseistusta voi kehittää syntetisoimalla erinäisiä esineitä. Voit tarttua onkeen ja lähteä kalaan tai vaihtoehtoisesti ottaa käteesi golfmailan ja muuttaa luolastot minigolf radoiksi. Lisäksi tarinan mukana kulkee vahvasti mahdollisuus rakennella pieniä kyliä, rakennuksine, puine, kivine kaikkineen. Tekemistä riittää. Sitä on yllättävän paljon.

Kaiken hyvän lisäksi on Dark Chroniclessa toki jotain huonoakin. Välillä peli saattaa tuntua hiukan itseään toistavalta saman kaavan mukaa menevien luolastojensa puolesta. Eteneminen on välillä hitaan oloista kun joskus taas jos et ole tarkkana tilaisuutesi napata kullan arvoinen kuvakaappaus on jo mennyt ohitsesi etkä kykene sitä saamaan muuten kuin aloittamalla pelin alusta.
Valokuvaus ja keksintöjen ideointi on myös välillä hiukan köyhää kun monet samat tavarat voit vain ostaa paljon vähemmällä vaivalla. Eikö keksintöjen pitäisi olla ainut kertaisia apuvälineitä? O.o

Mutta kaiken kaikkiaan Dark Chronicle on mitä parhaimpia Ps sukupolven pelejä. Siinä riittää tekemistä lukuisiksi tunneiksi ja pelistä huokuu tietynlainen lämminhenkisyys. Tuulahdus ajalta jolloin pelien ei tarvinnut näyttää niin massiivisilta ollakseen viihdyttäviä ja jopa satoja tunteja kestäviä kokemuksia.