Vertailussa Bioshock ja Bioshock 2. Mukana myös 100. platina.

Näinhän siinä sitten kävi, että molemmat Bioshockit tuli alusta loppuun tahkottua.... kolmas osa jää nyt hetkeksi odottelemaan, josko jossain vaiheessa jaksaisin siihen paneutua.
Toisen osan parissa tuli touhuttua huomattavasti enemmän kuin ensimmäisen, vaikka se huomattavasti helpompi olikin..... Siinä missä nyt Bioshock jollain tavalla kovin vaikea olisikin.

SPOILEREITA NÄKYVISSÄ! JATKAKAATTE LUKEMISTA OMALLA VASTUULLA!

Jos puhutaan Bioshockista, pyrin pitäytymään ensimmäisessä osassa. Jatko osat ovat minusta olleet hiukan tarpeettomia, alkuperäinen olisi riittänyt. Mutta nyt kun kuitenkin toinen osakin tuli pitkästä aikaa pelattua, ei se täysin kylmäksi jättänyt.

Yleensä pidän peleistä joissa voi näennäisesti valita kulkeeko laupiasta tietä vai liittyykö pimeällä puolella, vaikkei palkintona ei muuta olisikaan kuin erilainen loppu ratkaisu. Aina vaihtoehdosta huolimatta päädyn valitsemaan pelastajan roolin. En esimerkiksi ole ikinä nähnyt Bioshockin huonoa loppua. Toisessa osassa se taasen tuli koettua kun peliä läpi hössöttäessäni painoin väärää painiketta.

Bioshockien teeman iso osa tulee juurikin valinnoista. Siinä missä ensimmäinen osa osoittaa ettei pelihahmo ole muuta kuin tahdoton sätkynukke ja pahan ja hyvä välinen kamppailu keskittyy ainoastaan Pikku Siskojen pelastamiseen on toiseen osaa yritetty lisätä vielä kolme tarinan keskiössä olevaa hahmoa joiden kohtalo laitetaan pelaajan käsiin.

Sanotaan, että se on vain peli. Eikä pelissä tehdyillä valinnoilla pitäisi olla niin paljoa väliä, eikä niitä pitäisi sen suuremmin pohdiskella.
Ei! Sanoo mies tietokoneen ruudun takana. Pasianssi on vain peli. Mitä Bioshockin kaltaisista peleistä jää jäljelle jos ne eivät herättäisi ajatuksia.
Vaikkakin itselle Bioshockin valinnat juuri sen suurempaa moraalista puntarointia vaadi... ei ainakaan ennen kuin kohtasin Bioshock 2:n loppupuolella syvänmeren akvaariossa majaansa pitävän pöhöttyneen ja epämuodostuneen Alex The Great nimisen hahmon.

Ennen Alexia pelaaja esitelleen äänitteen avuin henkilölle nimeltään Gil Alexander joka lopulta paljastuu epämääräiseksi meriveteen säilötyksi möykyksi. Siinä missä Gil oli loistava avarakatseinen tiedemies on akvaariossa elelevä Alex harhainen hullu.
Viimeisenä toiveenaan Gil haluaisi, että pelaaja päättäisi hänen maallisen vaelluksensa. Tuhoaisi olennon jonka häneen kohdistunut vapaaehtoinen ihmiskoe on luonut.
Jos bittipalkinto ei olisi pakottanut säästämään möykyn hengen olisin surmannut Alex The Greatin jokaisella peli kerrallani.

Näin jälkeenpäin olen arvuutellut kumpi on väärin ja kumpi oikein. Pelin mielestä Alex The Greatin surmaaminen on mitä ilmeisemmin pahasta... se ei kuitenkaan vaikuta loppu ratkaisuun, joten ehkä siihen on jätetty hiukan valinnanvaraa.
Ehkä kyse on enemmänkin siitä onko Gil Alexander ja Alex The Great edes enää sama henkilö. Toinen ei toki olisi edes olemassa ilman toista. Mutta Alex The Great ei muista mennyttä minäänsä, hulluus on pitänyt siitä huolen. Hän ei myöskään kärsi nykyisestä tilastaan, kasvannaista muistuttavasta olomuodostaan huolimatta hänellä ei ole tuskia eikä hän sure kohtaloaan... koska hulluus. Joten miksi hän ei ansaitsisi elää? Koska hänen mennyt minänsä ei olisi niin halunnut?
Ehkä juuri siksi itse päädyn Alexin surmaamiseen, sillä jos edesmenneeltä Gil Alexanderilta olisi mahdollisuus kysyä mitä mieltä hän on kohtalostaan voisin veikata hänen valitsevan samoin.

Gil Alexanderin kohtalosta on löydettävissä myös lukuisia nettikeskusteluja, joten en ole ainut joka on asiaa puntaroinut. Asian ajattelu kuitenkin herätti toisen moraalisen dilemman. Jos Alex The Greatin surmaaminen on väärin koska hän on eri mies kuin edeltäjänsä ja Pikku Siskojen Adam etanan väkisin vieminen on väärin koska alun perin he olivat ihan tavallisia pikku tyttöjä ja heidän tilansa on vielä edes jollain tasolla korjattavissa.
Mutta entäs sitten heidän suojelijansa? Mr. Bublet.

Herra Kuplatkin ovat kuitenkin aloittaneet alkutaipaleensa ihan vain ihmisinä, he eivät tee pahaa jos heitä vastaan ei itse putkiavaintaan kohota. He vain suojelevat pienempiään eivätkä ilmeisesti Alex The Greatin tavoin ole lainkaan tietoisia menneisyydestään tai osaa surra kohtaloaan. Joten miksi Hr Kuplan surmaaminen on vain välttämätöntä pahuutta jonka tarkoitus kuitenkin hyvittää? O.o

Peli ei ehkä kovin pitkälle toki etenisi jos Mr. B:t pystyisi jollain tavoin kiertämään. Molemmat Bioshockit ehkä kuitenkin pystyy halutessaan läpäisemään kajoamatta yhteenkään Herra Kuplaan, sitä kuinka hankalaa se olisi en osaa sanoa. En usko, että kovinkaan.
Kakkososaa läpi kahlatessa tuli ainakin huomattua se, että riitti kun vain liikkui mahdollisimman rivakasta sinne tänne sinkoillen pystyi pelin läpäisemään kutakuinkin parissa tunnissa.

Sen verran vielä hetken aiheesta harhailun jälkeen Bioshockien eroista mainittakoot, että on hiukan harmillista kuinka toisessa osassa pystyy täysin ohittamaan teeman jonka on ehkä ollut tarkoitus olla se suurin Bioshock 2:n ominaisuus eli Herra Kuplan saappaisiin astuminen. Pikku Siskon voi vain napata edelliseltä isännältään ja kiikuttaa turvaan keräämättä yhtäkään Adamin pöhöttämää raatoa onnistuen silti ansaitsemaan roppakaupalla kullan arvoista geenimanipulaattoria.

Noh, loppu kuitenkin hyvin kaikki hyvin. Pelit on nyt pelattu. Vielä jossain vaiheessa saatan tutustua lisäosien tarjontaan...

 

Historiallinen sadan platinan virstanpylväs on nyt saavutettu ja ylitetty vaivaisessa seitsemässä vuodessa. Kuten huomata saattaa ensimmäisenä ja sadantena komeilee Bioshock, 75. olisi ollut myös Bioshock mutta se ehti kadota listan päivityksen myötä :/ ja ehkä noin kuuden vuoden odototuksen jälkeen onnistuin saamaan Bioshock 2 platinan jonka olisin aina PS3:a pelatessani halunnut. Online trophyt vain olivat sen verran epäinhimilliset, etteivät henkisetvoimavarani siihen koskaan riittäneet.

 

 

 "A man builds a city at the bottom of the sea. That's a marvel.

 Another man happens to be on a plane that crash lands on the same city in the middle of the ocean. Why, that sounds more like... A miracle."

Bioshock's

Rapture, tuo vedenalainen lomakohde jonne matkaa helposti lentäen

Bioshock oli aikoinaan yksi suosikki peleistäni, surullista kyllä sen hohde on hiukan vuosien saatossa hiipunut mutta sillä on silti erityinen paikka sydämessäni. Bioshockin maailma, vedenalainen kaupunki Rapture ja sen hulluuteen ajautuneet asukkaat ovat kuitenkin tehneet sen verran lähtemättömän vaikutuksen. Vuosia sitten kun peliä tuli ensikertaa pelattua, se oli pelottava, useammin kuin kerran peli onnistui vaikuttamaan ympäristöillään, äänimaailmallaan ja selän taakse hiipivillä hulluilla hammaslääkäreillään.
Tässä vuosi sitten kun pelasin Bioshockin japani- version reaktio ei enää ollut sama, ei tietenkään kun yllätysmomentti oli tiessään. Mutta muuten Rapturen synkänpuhuva tunnelma oli paikallaan niin kuin ennenkin, enkä kokenut että peli olisi hirveästi vuosien saatossa vanhentunut.

Minulla Bioshockeja on vain yksi, se alkuperäinen. Toki sen jälkeen tuli tarpeeton kakkos osa johon sen vuoden teeman mukaisesti oli pakko tunkea online moninpeli ja tässä jokunen vuosi sitten julkaistu Infinite jossa merenalainen dystopia on vaihtunut pilvien päälliseen helvettiin.
Bioshock omana itsenään oli ja on ainutkertainen peli pelien joukossa, minusta se ei olisi kaivannut yhtäkään jatkajaa uralleen. Niitä kuitenkin tuli ja niistä jokaisen itsekin omistan.. peräti kaksin kappalein.

Bioshock 2:n erikoisversio on versio jonka alkuperäinen Bioshock olisi ansainnut. Se on omasta mielestäni yksi parhaimmista keräily/erikoisversioista joita olen kohdannut. Sillä on myös kieltämättä paras hinta laatu suhde...en tiedä missä hinnoissa versio tänä päivänä on ja onko sitä juurikaan enää saatavilla, mutta itse maksoin siitä aikoinaan uutena 15€.


 Mukaan mahtuu paksu taidekirja, Sounds From the Lighthouse suondtrack cd, I am Raprute Rapture Is Me Lp-levy (harmi vain kun en omista vinyylisoitinta)  ja pari julistetta, joista ei nyt ole tämän parempaa kuvaa saatavilla, kerran erehdyin rullan avaamaan.... en tee samaa virhettä enää toiste.

Pelkästään laatikko jonka sisältä kaikki edellisessä kuvassa näkyvä löytyy on hieno, kovasta pahvimaisesta pahvista valmistettu ja samettimaisella mustalla pinnoitettu.
Laatu ja kuviointi jatkuu jopa laatikon pohjalla......

Bioshock 2:n jälkeen peli "sarja" koki muutoksen. Siinä missä toinen osa tuntui hiukan turhalta uusinnalta kolmas osa uusittiin ihan totaalisesti. Mikä minusta oli suuri miinus, sillä viimeistään silloin Bioshock lakkasi olemasta Bioshock, kaikki se mitä se oli ollut, mikä siitä oli tehnyt erityisen oli tiessään.

 Infinestä on olemassa muitakin versioita, itse päädyin hankkimaan Premium editioni....... koska se oli halpa eikä sisältänyt muovista figuuria.... tai niin ainakin luulin.

 

 

...niitä oli kaksin kappalein jos Murder of Crows avaimenperäkin lasketaan figuuriksi.

Sinällään tämä versio ei saa aikaan kovin suuria suosion osoituksia, hienointa ovat ehkä taidekirjan kannet ja pieni pahvirasia jossa Handyman figuuri on. Kyllä ihan tosissani valitsen nämä kaksi asiaa.

Sillä muu esineistö on täyttä hakuammuntaa, vain sattumanvaraisia asioita Infiniten maailmasta. Murder of Crows ei ole kummoinen Vigor (aiemmin Plasmid), eikä Handyman ole kummoinen vihulainen. Eivät ainakaan niin paljoa, että ne olisivat jollain tavalla ikonisia.

 

Vaikka en erityisemmin pidä Infinitestä, enkä muista toisesta osasta juurikaan mitään, kaikissa Bioshockeissa on kuitenkin jotain ainutlaatuista, jotain joka jää mieleen. Ensimmäisessä oli tarina, tunnelma, ensikosketus Rapturen salattuun maailmaan ja se kun vasta Infiniten lisäosia pelatessaan tajuaa vanhempien kirjeessä lukeneen sanat Would you kindly........ josta on muutenkin tullut ikoninen lause kyseisten pelien kohdalla.

Toisessa osassa................. no siinä oli vanha tuttu Rapture uusine kohdattavine hulluineen. 

Ja Infinitessä leikiteltiin ajatuksella loputtomista elämänlangoista/todellisuuksista jotka ovat kaikki yhtä aikaa olemassa, ja joiden rajan saattaa rikkoa jos oikein huono säkä käy...tai Infinityn kohdalla tuon rajan takaa tultiin hakemaan. Ajatus siitä  kuinka jokainen tekemämme valinta uudelleen kirjoittaa koko tulevaisuutemme, sen yhden jota kohti me elämme, ja jättää jälkeensä loputtomia "näin olisi voinut käydä" vaihtoehtoja jotka jatkavat elämäänsä todellisuuden tuolla puolen.

 

Jos Bioshock vielä jonain päivänä palaa juurilleen tai PS4:lle julkaistaan remasteroitu Bioshock, jonka eroa alkuperäiseen ei kuitenkaan juuri huomaa, olen kymmenen ensimmäisen kanssa jonossa sitä ostamassa.