Jak!

No niin, koitetaampas nyt ihan tosissaan heräillä horteesta ja hiukan yrittää elvytellä blogi aktiivisuutta aiheella joka ei varmaankaan kovin montaa kuulijaa kerää... toisin kuin vaikka Pokémon GO! yhä tänäkin tylsyyden ja mitään uutta ja jännää tapahtumattomuuden aikakautena... edes yhtä EX raidia saada aikaiseksi kun ei ketään oman pitäjän pelaajaa tunnu kiinnostavan... jupinaa. Mutta siis niin.....


Palataampa ajassa hiukan taaksepäin tarkastelemaan ajan kultaamia muistoja hiukan tarkemmin.
Vuosi on 2001..... Ei, otetaampa uusiksi. Vuosi olikin 2003 kun 13 vuotiaan minäni silmiin osui kaupan pelihyllystä Jak II Renegade. Siitä tuli yksi suosikki peleistäni... Koskaan se ei päihittänyt saman aikakauden Ratchet & Clankiä, mutta hyvän tasoiseksi kilpailijaksi se pääsi. Joitakin vuosia möyhemmin vasta innostuin pelaamaan Jak saagan ensimmäisen osan Jak & Daxter The Precursor Legacyn ja luonnollisesti kolmannen osan samana päivänä kun se ilmestyi.

Ps3n tultua vanhat pelit myytiin pois. Mutta tyytyväisenä menin ja hankin Jak Trilogian kun se kolmannelle konsolille julkaistiin ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun eräs trophy sijoitusten kärkisijoista kamppaileva kommentoi pelejä tylsiksi.
Nyt jokuaika sitten törmäsin Jak peleihin PSstoressa.... kaikki neljä peliä, mukana täysin turha ajo peli Jak X, tarjouksessa 15€ hintaan... Suhteellisen hyvä tarjous siis.

  
Ymmärsin jo osto hetkellä, että pelejä ei ole remasteroitu saati uudelleen tehty. Ne ovat ne samat vanhat PS2 aikaiset klassikot jotka vuosi tuhannen alussa olivat uusinta uutta ja kirkkaita huippua.
Ymmärsin samalla, että minusta ei ole retro pelaajaksi ja myös sen mitä tylsällä oli tarkoitettu.

Viisitoista vuotta sitten pidin eniten osista kolme ja kaksi, juurikin tässä järjestyksessä. Nyt mieltäni lämmitti eniten ensimmäinen osa. Ei siksi, että se olisi tuonut muistoja mieleen vaan siksi, että sen pystyi kikkailemaan, hyppien ja pomppien seinien läpi sinkoillen milloin mistäkin kohdasta tiensä eteenpäin huijaten, alusta loppuun melko vaivattomasti kourallisessa tunteja... Se oli eritavalla hauskaa kuin aikanaan, omanlaisensa pieni "haaste".

Kaksi seuraavaa osaa olivat sitten niitä jotka alkoivat enemmänkin väsyttämään kuin pitivät aivosolut aktiivisina. Suurin osa peleistä menee paikasta A paikkaan B ajamiseen ja takaisin, vain jotta voit ajaa taas toisaalle ja takaisin. Pienessä hiekkalaatikon kokoisessa aluessa suoritettava monotoninen toisto tuntui nyt todella tylsältä ja turhalta ja kun millimetrejä ennen onnistumistaan epäonnistuva tehtävä palautti pelaaja kolmannen kerran tunneli kompleksin alkuun tuli tunne, että pakko lopettaa ja hengitellä pari päivää.

Seinän sisältä on jännät näkymät

Pidin myös ensimmäisestä osasta eniten ehkä sen vuoksi, että se on vain perus tasohyppelyä. Ei mitään ylimääräisiä krumeluureja, aseita saati kykyjä... joita ei juurikaan/lainkaan tullut edes käytettyä.
Mielenkiintoinen tarina aikamatkustuksineen ja paradoksineenkin tuntui aikonaan todella jännältä ja käsittämättömältä, nyt näin vanhempana ukkona siinä näki aika paljon ylimääräisiä aukkoja ja vaikka peli onkin suunnatta 2000 luvun esiteineille olisi tarinaan voinut yrittää ympätä hiukan tosissaan otettavuutta eikä vain kuitata kaikkea toteamalla "Älä mieti sitä"

Toisen osan jaksoin rämpiä kunnialla loppuun, mutta kolmas osa.... vaikka odotukseni sen suhteen olivat suurimmat... ei jaksanut enää sytyttää. Mutta koska en viitsinyt sitä vain hylätä tein jotain mitä en itsekkään oikein ymmärrä.... painelin nappuloita määrätyssä järjästyksessä ja huijasin tieni huipulle O.o.... Enkä kadu mitään.

Jos Jak saisi saman kohtelun kuin Ratchet ja siitä tehtäisiin uusintapainos, täysin uusi peli vanhaa tarinaa mukaille. Ostaisin sen.
Kuten jo sanoin minusta ei ole retro pelaajaksi. Kaipaan uutta ja jännää, hienoja maisemia ja kirkasta kuvan laatua huikeina erikoistehosteineen. Niitä muistoja jotka palaavat mieleen katsellessaa isäksi tullutta Kratosta jota ei meinaa enää oikeasta ihmisestä erottaa, tietäen mistä kantimista ollaan aikanaan lähdetty.

Joten, ehkä se on nyt omalta osaltani tässä. Menneiden peli elämysten haikailu.

Burnout Paradise Remastered!

Vähämpä tiesin kun tässä jokin aika sitten listasin listaa peleistä joita tältä vuodelta saatoin odottaa. Täysin puskista pari päivää ennen julkaisua sain tietää, että Burnout Paradise palaa PS4lle ja koska kyseinen peli on yksi, tietyllä tapaa ainut, suosikeistani se oli aikalailla pakko hankinta.

Alustetaan asiaa hiukan.
A: Kuulun ajokortittomaan vähemmistöön.
B: Kiinnostukseni autoihin on olematon.
C: Enkä tiedä/ymmärrä niistä juuri mitään.
D: Auto pelit ovat mielestäni tylsiä vaikkakin kokemukseni moottoroidusta kilpaurheilusta pelien saralla rajoittuu Mario Kart 64n ja Star Wars Raceriin, molemmat Nintendo 64 aikaisia pelejä. Mutta silloisina suosikkeina nekään eivät pärjää Burnout Paradiselle.

Jopa Burnout saagan kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat mielestäni tolkuttoman tylsintä turhan pitkine ratoineen ja kierrosmäärineen. Mutta kolmas osa muutti kaiken. Burnout 3 Takedown ja sitä seurannut Revenge olivat loistavia kaahailu pelejä. Näköjään wikipedia osaa kertoa, että sarjaa kuuluu myös Dominator O.o Jostain syystä en muista kyseistä peliä. Aivan varmasti olen sitä pelannut.... Hämmentävää..

Burnout Paradise on myös ensimmäisiä pelejä joita tuli PS3lla pelailtua ja vaikka ensimmäisestä ilmestymispäivästä alkaa olla 10 vuotta ei Ps4 remasteroitu versio tunnut juurikaan ajan hampaissa kärsineen. Samaa ei voi sanoa pelaajasta. Hyvin pian sain huomata, ettei silmän ja käden koordinaatio ole aivan samassa hapessa kuin silloin. Varsinkaan kun en PS3 Burnoutin jälkeen ole mitään muuta ajopeliä pelannut. Kartan ja tien samanaikainen seuraaminen tuotti aluksi pieniä haasteita, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan.

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

Miksi sitten Burnout Paradise ja pari edeltäjäänsä jättää omassa mielessäni muut ajopelit varjoonsa?
Ehkä siksi, että Burnout ei ole turhan todellinen. Fysiikan lait ovat hiukan kieli poskellaan. Sitä voi vain painaa kaasun pohjaan ja kiitää eteenpäin syöksyen milloin mistäkin hyppyristä, täysin päättömästi Wolfgang Amadeus Mozart 9 sinfonian pauhatessa taustalla.
Burnoutissa on tarkoitus pitää hauskaa, koheltaa rämäpäisesti ja sinkoilla sinne tänne... toki kilpaillakin ja päihittää pistesijoja. Ja myönnettäköön kyllä se aina hiukan ketuttaa kun niukasti tulee kisassa toiseksi ja hätiköiden runttaa autonsa lyhtypylvääseen juuri ennen ratkaisevaa käännöstä. Mutta se tuo hyvää vastapainoa päättömälle kaahailulle. Burnout on myös hyvä stressin lievittäjä, voi sulkea kaiken muun pois valita hyvän tausta nauhan ja purkaa elämäntuskansa digitaaliselle ajotantereelle.

 

 

Ainut hyvin ohut miinus jonka joudun Burnout Paradiselle antamaan on sen Soundtrack. Vaikka se sisältääkin lukuisia hyviä tausta kipaleita. Omina suosikkeinani N.E.R.Din Rockstar ja Jupiter Onein Fire Away. Ja vaikka mukana on myös monia aikaisempien osien kipaleita pari on unohtunut joukosta. Burnout Ravengessä muka ollut Apocalyptican Life Burns ja Billy Talentin Red Flag (muistin ethä se oli Fallen Leaves, mutta eipä ollutkaan.) ja on tuolla aivopoimuissa muutama muukin menneiden pelien ääniraita joka ei päässyt mukaan Paratiisin soitto listoille, joten tästä syystä hyvin ohut ja lyhyt miinus muuten täydelliselle kaahailu pelille.

Yellowcard Lights and Sounds oli vielä yksi....

 

 

Cities: Skylines PS4 edition

Jo jonkin aikaa pelirintamani on koostunut erinäisistä simulaatioista. Ensin Simistä ja nyt Cities: Skylinesistä. Molemmat ovat jäänne lapsuus ajoilta. Silloinen SimCity oli suuri suosikkini, enkä oikeastaan sen jälkeen olekaan minkään sortin kaupungin rakennus peliä päässyt pelailemaan.

Cities osui silmääni täysin sattumalta. Hirveästi en ole viime aikoina pelimaailman kehityksessä ollut mukana kun en edes tiennyt kyseisen pelin Ps4 ilmestyneen jo jonkin aikaa sitten. Joskus vuosia aiemmin muistan nähneeni jonkin pätkän suomalaisten kehittämästä kovin kehutusta kaupungin kehitys pelistä. Joten pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan.

En tiedä miksi se on niin, mutta kaikki tällainen näpertely on kohdallani kovin koukuttavaa. Pelissä ei ole tarinaa huimine juonen käänteineen, se ei sisällä mielenkiintoisia hahmoja eikä huikeita maisemia. Odotat vain, että kaupunkisi kasvaa ja kehittyy, että rahahanat pysyvät auki ja saat vihdoin ostettua sen uuden sairaalan tai poliisi aseman, palolaitoksen.... minkä ikinä ja pidät siinä samalla huolen kaupunkilaisten hyvinvoinnista. Kuulostaako hauskalta? Se on... kunnes ei enää olekaan.

Olen ymmärtänyt, että en ole kovin hyvä kaupungin rakentaja. Luulin sen olevan helppoa. Parit tiet ja taloja, seuraan tilanteen kehittymistä. Mutta ei. Kun homma lähtee lapasesta pakettia on aika hankala enää pitää kasassa. Kuvan kaaos menee oman toheloinnin piikkiin, kun viemäröinti ikävästi pääsi risteämään puhtaan veden kanssa ja sitten se lakkasi kokonaan olemasta... viemäröinti siis.
Mutta viemäröintiä ja omaa tohelointia pahempi uhka on vanheneva väestö. Tässä jo parina kertana olen päässyt todistamaan kuinka hyvin kehitys suuntainen imperiumini lähtee romahtamaan kuin korttitalo kun aikansa kaupunkini ylellisistä palveluista nauttineet asukkaani päättävät kaikki kuolla samana päivänä. Parissa hetkessä nousukiito katkeaa ja muuttuu vapaa pudotukseksi, etkä itse oikein edes ymmärrä mikä meni pieleen. Peli kun ei taida tuntea eläkkeelle jäämisen käsitettä... No onhan se suomalaisten kehittämä... Kansan vanhimman osan poistuessa elävien kirjoista tehtaat ja suurin osa työpaikoista päättää seurata mukana ja kaupungin budjetti onkin äkkiä miljoonan miinuksella.

Toinen murheenryyni on liikenne. En ole onnistunut vielä kertaakaan tekemään onnistuneita liikenne ratkaisuja. Jälleen luulin tehneeni. Peli todisti, että ei, et tehnyt. 57 rekkaa on jumissa kiertoliittymässä ja juna yhteyskään ei pelaa koska viisi junaa on jumissa asemalla koska raiteet risteävät juuri kriittisen ajoväylän kanssa jota kukaan ei jostain käsittämättömästä syystä ehdi ylittämään. Ehkä koomisinta on se kuinka usein näen milloin minkäkin hälytysajoneuvon kiitävän turmapaikan ohi koska pelin liikennesäädösten mukaan vastaantulijan kaistalle ei saa koukata. Ei edes silloin vaikka ala-aste olisi ilmiliekeissä. Kiltisti on ajettava 8,5 kilometriä tienpäähän ja kiidettävä toista kaistaa takaisin palopaikalla mikäli sikäli siellä vielä olisi jotain pelastettavaa.

Peli antaa käyttäjälleen mahdollisuuden rajattomiin rahoihin, mutta mahdollisuus trophyihin menee samalla mikäli tähän oljenkorteen tarttuu. Välillä olen harkinnut, että kokeilisin. Koska haluaisin vain saada rakennettua toimivan kaupungin. Mutta sitten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se ei kannata. Varmasti loputon rahantulo helpottaisi äärettömästi kaupungin kehitystä, mutta se ei olisi mitään. Pystyisin suoraan rakentamaan unelmieni kaupungin ja mitä sitten? O.o Hankalamman kautta äheltäessä sitä tietää tehneensäkin jotain... oikein. Ansainneensa ne uudet +7 kaupunkiin muuttanutta ja pienet lisä ansiot.

Cities: Skylines on hyvin kaksi ulotteinen peli. Kaiken sujuessa se on mitä viihdyttävintä ajantappoa homman ajautuessa sivuraiteille mitä turhauttavinta ja toivottominta puuhastelua. Mutta huonoimmillaankin peli aiheuttaa aikakin itsessäni naivia periksiantamattomuutta. Jos vielä kerran kokeilen, ehkä sitten onnistun.
Eilenkin kun puolentoista tunnin pelailun jälkeen päätin olla tallentamatta kaupunkini ajauduttua täyteen juurikin vanhenevasta väestöstä johtuneeseen kaaokseen ja lupasin itselleni, että ei enää, antaa olla, pidän taukoa pari viikkoa ja yritän sitten uudelleen. Löydän itseni kuitenkin vielä tänä iltana tvn äärestä, sillä minulla on jo suunnitelma kuinka välttää kansalaistani joukko kuolema.

Pelivuosi 2018

Tässä menneinä päivinä olen silmäillyt, ja voivotellut, ja silmäillyt vähän lisää tänä vuonna julkaistavia pelejä. Joista osa tuli täytenä yllätyksenä, osaa osasin odottaa muta en näin aikaisin....... aikaisinpa tosiaan....
Viime vuosi taisi mennä neljän pelin parissa, joista kaksi olisi voinut jäädä ostamatta. Tänä vuonna tuo neljä tuntuu tulevan täyteen jo vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Ironisesti kyllä vaikka vuosia on kulunut hairahdun samoihin houkutuksiin kuin aikaisemminkin. Samat pelit jotka aikoinaan olivat suosikkeja palaavat eloon uusintapainosten muodossa.

Ensimmäisenä odotuslistallamme on Shadow of the Colossus joka saapuu kauppoihin ihan tässä kohta puoliin, 07.02.
SotC ehti käydä kääntymässä PS3 puolella, jolloin se tuli myös hankittua ja pelattua. Mutta alkuperäisestä PS2 julkaisusta on jo vierähtänyt hiukan aikaa. 18.10.2005 kertoo google.
Silti kaikkien näiden vuosien ja uusintapainosten jälkeen SotC houkutin on vahva. En usko, että hankin peliä heti kättelyssä. Mutta jossain vaiheessa tätä vuotta, ehkä kun se vielä vähän halpenee jo melko kohtuullisesta hinnastaan.
Maailma on kuitenkin muuttunut sen verran 13 vuodessa, ettei Colossuksen ote ole niin vahva. Siinä missä muinoin, silloin kun olin vielä nuori. Colossus oli taistelua jänniä ja hurjia jättejä vastaan. Nyt moraalinen kompassi ei anna enää niin paljo myöden. Asetelma on muuttunut. Pelin pieni mies ei olekaan enää sankari, vaan itsekkäistä syistä armotta jättejä jahtaava....tappaja. Lajinsa viimeisiä olentoja metsästäessäni mieleeni pakosti hiipii käsitys siitä, että ei tämä nyt ihan oikein ole. Tämä ei nyt tunnu oikein hyvältä. Tavallaan myös odotan sitä, että joudun hiukan pakottamaan itseäni toimimaan epämieluisalla tavalla. Sillä parhaita pelejä/tarinoita ovat kuitenkin mielestäni ne jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jotka eivät vain ole...... viihdettä
Mutta kai pelissä on aina ollut moraalinen opetuksensa, jos sen loppua lähtee tarkemmin tarkastelemaan. Kovin surullinen ja ankea..... ansaittukko?
Se mikä Colossuksessa edelleen viehättää ovat maisemat, jylhä yksinäisyyden tunne jota harvemmin on peleissä tarjolla. Se kuinka hiljaisuuden ruohoaron äärettömyyden keskellä voi tuntea tv ruudulta on jotain todella upeaa. Myös epärealistinen digitaalisen veden pelko joka on ollut osa identiteettiäni aina Super Mario 64 ajoista lähtien houkuttaa samoamaan Colossuksen jylhiä maisemia. Synkät sumuiset lammet tuntuivat aikoinaan ylitsepääsemättömiltä. Odotus, että kohta jokin nappaa ja vetää pinnanalle aiheutti vahvoja väristyksiä. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta synkkä vesi ei edelleenkään herätä luottamustani.

God of War on peli sarja joka on odottanut pitkään omaa osaansa blogissani. Nyt siihen on tänä vuonna viimein avautunut mahdollisuus huhtikuun lopulla julkaistavan God of War (4) (2018) muodossa.
Gow on peli sarja joka on kulkenut mukana koko peli historiani. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2005, toinen 2007 ja kolmannestakin osasta on kulunut jo kohta kahdeksan vuotta.
Aikoinaan Gow oli yksi suosikeistani, edelleen muistelen sitä lämmöllä. Peli onnistui opettamaan minulle enemmän kreikan mytologian hahmoista kuin yksikään historian tunti.
Siltikään en enää hankkinut PS4 remasteroitua God of War 3, vaikken pelannut kyseistä peliä kuin kerran kun se ilmestyi. Ensimmäiset kaksi osaa tuli tahkottua läpi varmaan ainakin viisi kertaa. Voi olla, että jossain vaiheessa haluan kokea kolmannen osan uudestaan, mutta tänä vuonna katseeni kohdistuu neljänteen. Sillä sitä on odotettu, osa minusta ei koskaan uskonut sen edes tulevan. Mutta tulipa kuitenkin. Vielä en tiedä pelistä mitään.... kun olen tämän kirjoittanut menen youtubeen katsomaan jonkin uusimmista trailereista. Sen verran tiedän, että Kratoksella tuolla pelimaailman vihaisimmalla kirjaimellisesti jumalia turpaan lyövällä kaljupäällä on poika ja tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin mytologista pohjolaa.
Muuten en oikeastaan tiedä mitä edes odottaa. Toivoisin, että God of War 4 ottaisi tarinallisesti tällaisen Last Of Us henkisin lähestymistavan, hiukan aikuismaisemman tarinan. Ei niin kosto vetoisen kuin pelin aiemmat osat.
Tavallaan neljäs osa tuntuu kovin irralliselta... tällainen spin off alkuperäisestä ja luultavasti vaikkei pelin historiasta mitään tietäisikään sitä on helppo lähestyä omana yksilönään ja mahdolliset menneisyyteen viittaavat yksityiskohdat avautuvat niille jotka ovat pelisarjan muitakin osia pelailleet.
Minulle tuleva God of War on hiukan kuin Skyrim aikoinaan. Jotenkin sitä ei uskonut tulevaksi, kaikki odotus ja hypetys oli ainutlaatuisempaa ja peli onnistui lunastamaan kaikki odotukset ja antamaan vielä vähän enemmänkin. En tiedä onko Gow tämän vuoden Skyrimini, potenttiallia siltä ei ainakaan puutu, mutta jää nähtäväksi.

Vain noin kuukausi God of Warin jälkeen remasteroitu versio Dark Soulista näkee päivän valon. Peli jota en aikoinaan jaksanut pelata koska se oli........ liian vaikea 😅 Nykyään janoan Dark Soulin kaltaisia haasteita "vaikeita" pelejä pitäisi olla enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista päästä kokemaan DS uudestaan.... tai oikeastaan päästä vihdoin kokemaan se. Todella keskittyä siihen, eikä mennä sieltä missä aitaa ei ole eli muokata tallennettaan.... muutta ei niistä harharetkistä sen enempää.
Olen jo pitkään harkinnut, että haluaisin pelata DS 2 ja 3 uudelleen alusta asti läpi, pelasinhan Bloodbornenkin kolme kertaa alusta loppuun trophyineen kaikkineen... ja voisin mielihyvin tehdä sen vielä neljännenkin kerran... varmaan viidennenkin... kuudennen...
Juuri siitä syystä, että kaipaan haastetta jota kovin monella pelillä ei ole tarjota. Jos Demons Souls joskus löytäisi tiensä Ps4 olisi joulu taas... Siihen en koskaan oikein päässyt mukaan koska se oli.....liian vaikea 😒
Muistikuva Dark Soulista on kuitenkin kovin tuore, muistan tarinan, paikat, hahmot, vihulaiset, aikalailla kaiken tarvittavan kohtuullisen hyvin, mutta olen silti innostunut kohtaamaan DSoulin uudelleen Ps4llä toukokuun lopulla.


Kunniamaininta.

Ni No Kuni II ansaitsee paikkansa tällä listalla. Vaikka en usko sitä hankkivani. Ensimmäinen osa oli hyvä, mukaansatempaava, paljon sisältöä jne jne....... Mutta toinen osa ei herätä sen suurempia hankinta haluja. Voi olla, että peli jää omalla kohdalla hiukan muiden julkaisujen jalkoihin ja ehkä lei on tyylilajillisesti siirtynyt hiukan oman mukavuusalueen rajamaille.. En tiedä. Mutta lyhyt maininta. Katsokaan, tänä vuonna tulee. Jos, ette ole kokeilleet kokeilkaa ihmeessä. Suosittelen.

Elämän simulointia

Alussa ei ollut mitään. Sitten päätin luoda parit ukkelit.
Sims peli sarja on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Joskus ala-aste aikoina muistan sitä silloisen kaverini kanssa tietokoneella pelailleen. Myöhäisellä konsolikautenani koin Sims 2sen Ps2:lla, ja Sims 3/Petsin Ps3:lla sitten tuli tauko ja pitkä odotus. Siinä missä Sims 4:sta on jo vuosia sitten päässyt koneella pelaamaan saapui se PS4:lle vasta tässä jokin aika sitten.

Siinä mielessä Simin odotus ei ollut mitenkään turhan pitkä. Sims on sillä tavalla erilainen peli. Ei sitä mitenkään riemusta kiljuen malttamattomana osaa odottaa, on vain kivaa kun sekin on olemassa.
Siinä missä pidän Bloodbornen ja Dark Soulin haasteista, Skyrimin ja Fallouttien maailmojen tutkimisesta. Sims edustaa täysin vastakkaista päätä peleissä joista pidän, pitkäjänteisestä näpertelystä ja omien tarinoiden luomisesta.

Vaikka Simis usein arkistoidaankin juurikin elämäsimulaattori nimikkeen alle, minusta osuvampi ilmaisu olisi jumalsimulaattori. Sims maailma on muurahaiskeko ja pelaaja jättiläinen sohimassa sitä koivun oksalla. Simeillä ei hirveästi ole valtaa omasta elämästään, saati edes omaa tahtoa. Mikä useimmiten tuntuu olevan haitaksi. Autonomisuus ei ole Simien vahvimpia osa-alueita... eikä kyllä oikein sääntöjenkään totteleminen.

Simin siirtyminen uudensukupolven konsoleille ei mielestäni ole tuottanut mitään huimia muutoksia. Peli tuntuu usein jumittavan paikallaan, varsinkin jos aikaa erehtyy turhan paljon manipuloimaan. Usein onnettomien opetuslasteni ajatuksen juoksu katkeaa ja he pysähtyvät ruokalautanen kädessään tuijottamaan tyhjyyteen vai hetken kuluttua päättääkseen että eipä tässä nälkä ollutkaan ja että lautasen paikka on lattialla. Lähdempä tästä katsomaan tvtä.
Tietokone ja älypuhelin tuntuvat olevan modernia aikakautta mukaillen suurimmat huomion viejät myös Simeillä. Puhelintaan kyllä muistaa alkaa räpylöimään vaikka keskellä autoväylää ja unohtaa siinä samalla pari akuutimpaa asiaa kuten nälän ja väsymyksen.
Usein myös löydän luomiani aikuisia ihmisiä kärvistelemästä ja polkemasta jalkaa kun oma ymmärrys ei ole osannut ohjata WC:een asti
Ja mikäli sikäli kuvittelisit, että olisi kovinkin näppärää ohjelmoida Simit touhuamaan tarpeellisia askareita autenttisissa aikajaksoissa, se on turhaa. Hetkeksikin kun silmä välttää on Simi kuin Simi unohtanut omat ohjelmointinsa ja päätynyt tekemään jotain aivan muuta. Kuten jälleen katsomaan tvtä ruoanlaiton sijasta.

Lukuisista ongelmista huolimatta Sims 4 on hyvä peli. Ainakin minulle sopiva. Ongelmat ovat enemmänkin osa sitä kuin haitta. Ainakaan sellainen haitta joka veisi huomion turhan paljon itse asiasta.

Kuten kuvista on huomattavissa. Päädyin ensimmäisenä kokeilunani luomaan kahdeksan henkisen poppoon täysin sattuman varaisia toisilleen melko tuntemattomia Simejä ja asuttamaan heidät saman katon alle. Yhteiselo on suurimmilta osin sujunut suht rauhallisissa merkeissä, mutta itse olen alkanut punomaan suunnitelmaa parin hiukan mielenkiinnottomamman yksilön päänmenoksi. Sitä paitsi kahdeksan hengen talouden edesottamusten vahtiminen ja kaikkien tyytyväisenä pitäminen on välillä todella hankalaa. Siksi olenkin usein pyrkinyt keskittymään pariin parhaimpaan yksilööni ja suunnitellut heille mielessäni elämänkaaren jota pikkuhiljaa ollaan laittamassa täytäntöön.

Final Fantasy XII End Game

Nyt jokunen viikko myöhemmin siitä hetkestä kun kohotin katseeni uudelleen julkaistun FFXII horisonttiin pelin tunnelma on hiukan muuttunut.
Vaikka tarina on ohi Final Fantasyllä, kuten monella muullakin pelillä, on vielä paljon tarjottavaa. Itse tarina on vain sivu juonne, osa muuten niin massiivista maailmaa. Mutta vaikka FFXII on yksi iki suosikeistani on aika ottaa asiaan hiukan toisenlainen näkökulma.

On aika kirjoittaa tapahtumista tarinan jälkeen.
Siinä mielessä FFXII on kummallinen peli, sillä pelattavaa ei pelattavuus mielessä ole O.o Suurimmaksi osin ainut asia mitä pelaaja, eli minä, voin tehdä on ohjata hahmo joukkoani kohti tuntematonta ja sen yli. Kaiken muun pystyy automatisoimaan. Jos kuvaan ilmaantuu pahansuopa vihulainen saattueeni iskee määrätietoisesti sitä vastaan. Jos toveri haavoittuu hänet parannetaan, jos osumaa otetaan liiankin kanssa ja tullaan tyrmätyiksi toinen toveri palauttaa tajuihinsa ennen kuin polvet edes ehtivät koskettaa maata.
Kyllä automatisointi on vapaaehtoista, sen saa pois päältä. Jolloin valta kaikesta tapahtuvasta siirtyy pelaajalle. Mutta en näe automaatiossa mitään pahaa, tarkoitukseni ei ole sitä kritisoida. Välillä vain ajatus siitä, että mitä minulle jää, herää henkiin kävelyttäessäni kolmikkoani kohti seuraavaa määränpäätä

En ole hirveä roolipelien ystävä, tai se vähän riippuu... En oikein tiedä mitkä kaikki lasketaan roolipelien laariin. Mutta usein miten, FFXII kaltaisien pelien kohdalla törmään samaan ongelmaan loppua kohden peli käy hiukan yksitoikkoiseksi. Kun jäljellä olisi enää ne pari tehtävää mutta hahmosi ovat liian heikkoja, et voi muuta kuin pyöriä samoja ympyröitä hahmoja kehitellen. Toisaalta niin tein myös toisella läpi peluu kerralla Bloodbornen kohdalla ja kävelin loppu elin haukotellen läpi ylivoimaisen ukkelini niittäen tieltään kaiken vähänkin uhalta vaikuttavan.
Joten tavallaan tämäkään ei ole ongelma.

Kolmas minua usein askarruttanut asia on se, että pelin parhaimmat varusteet saadaan useimmiten vasta käsiinsä pelin loppu puolella vasta kun niillä ei tavallaan enää oikeastaan tee mitään. Miksei ikinä pelin keskivaiheilla tule mahdollisuutta saada käsiinsä jokin asearsenaalin eliitin edustajista joka todella muuttaisi pelin kulkua, saisi muuten mahdottomalta tuntuvat vihulaiset lakoamaan edessäsi... ainakin jonkin aikaa. Tuntuu enemmänkin siltä, että parhaimmat varusteet on tarkoitettu vain pelin pahimpia ja haastavampia vastuksia vastaan ja ne löytyvät vasta kuin toiseksi viimeinen pahis on kukistettu.

FFXIIn loppumatka on pitkä, ajoittain tylsä ja itseään toistava. Mutta myös palkitseva kun vihdoin ja viimein uskallat ottaa haastaan vastaan ja lähteä kaatamaan valitsemaasi kohdetta.
Viimeisessä FFXII aiheisessa kirjoituksessani sanoin tavoittelevani pelin platina trophyä. Se on edelleen toive listallani, mutta lupaan ainakin yrittää. Siellä on pari palkintoa jotka saattavat koitua tuhokseni.

Olen nyt oikeastaan päässyt samaan pisteeseen kuin vuosia sitten PS2 versiota tahkotessani joten toivoisin ainakin pääseväni tällä kertaa edes hiukan pidemmälle.

Final Fantasy XII 11 vuotta myöhemmin

Tavaksi on tullut voivotella sitä etten taas ole aikoihin ehtinyt blogiini mitään päivitellä. Asioinnin aiheet ovat hiukan viime aikoina olleet kortilla, toki paria iän aikaista ideaa en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa mutta ei siitä sen enempää. Suurempi syy saamattomuuteeni on se, ettei tietokoneen ääreen vain tunnu hirveästi näinä päivinä olevan asiaa. Tänä älypuhelinten aikakautena miltei kaikki elintärkeät toimenpiteet Youtuben katsomisesta verkkopankkiin hoituvat niin näppärästi oman luurin avustuksella, ettei tällaisella kannettavalla kotikoneella ole oikein muuta virkaa kuin kerätä pölyä..

Kuitenkin sen enempää jorinoimatta itse tämän päivän asiaa.

Hiukan ennen viime joulua sain tietää, että suosikki Final Fantasyni....... Olen pelannut niistä ehkä viittä... palaa remasteroituna PS4lle. Siinä missä muinainen Crash Bandicoot ei enää jaksanut herättää kiinnostusta FFXII en voinut ohittaa.
Aikoinaan jo niin kauan aikaa sitten FFXII oli yksi suosikki peleistäni silloisella PS2lla. En muista tarkkaan kuinka monia satoja tunteja peliä tuli silloin tahkottua mutta niitä oli paljon. Toki iso osa tuntimäärästä johtui luultavasti enemmän omasta silloisesta osaamattomuudesta kuin huimista pelin sisäisistä tutkimusretkistä.

Siinä mielessä FFXII on kummallinen tapaus, että vaikka arvotan sen hyvin korkealle lempi pelieni listalla en muista siitä juuri mitään. Jos minulta kysyttäisiin miten Ratchet&Clank parivaljakon edesottamukset etenivät heidän ensimmäisessä osassaan pystyisin helposti kertomaan tarinan kulun huominen juonenkäänteineen. Mutta FFXII on vaipunut pimentoon, minä en muista juuri mitään. Välillä tuttuja kohtia tulee vastaan. Välillä luulen muistavani jotain mutta huomaan, että ei se mennytkään niin. Haittaako se? Ei.

FFXII näyttää ja tuntuu aivan samalta kuin vuosikymmen takaperin. Ajan hammas on päässyt raapimaan hiukan pintaa, mutta FFXII kohdalla se ei haittaa. Sen ulkoasu on hyvällä tavalla vanhahtava, retromainen. Ja kun en mitään pelistä juuri muistakaan se tuntuu kuin uudelta.

Terve!

FFXII tuntui aikanaan ehtymättömältä. Sitä ei koskaan pystynyt lopettamaan ilman, että aina jäi jotain kesken tai tekemättä. Aina oli jotain pientä mitä olisi voinut vielä tehdä,  kehittää hahmoa, ostaa jotain, katsoa oliko uusia tehtäviä ilmestynyt, tai vain katsoa mitä seuravan nurkan takana odotti. Sama tilanne jatkuu edelleen, aina lopettaessa tulee mieleen mitä olisi vielä voinut tehdä tai mitä sitten täytyy tehdä kun jälleen sohvalla istahdan.

Yksitoista vuotta sitten en saanut ammennettua FFXII kaikkea sisältöä, pari vastustajaa osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Parhaimpani syvällä luolaston uumenissa lymyävä Zodiark jonka kesken jättäminen kismittää hiukan vieläkin. Olen kuitenkin varma, että tällä kertaa tilanne on toinen ja päättäväisesti pyrin ainakin trophyjen puolesta kaiken keräämään.
Kuten Bloodborne aikoinaan FFXII on seuraava platina trophy haasteeni.

Hirveän pitkällä, kai, en pelissä ole vielä edennyt... kun en muista niin hankala tätäkään kunnolla arvioida.. mutta olettamus on, että olen vasta melko alkumainingeissa ja koska tälle vuodelle ei pelien puolelta taida mitään suurempaa olla enää luvassa loppu vuosi saattaa hyvinkin mennä FFXII tahkotessa.

Shadow of the ICO

Monella tapaa olen jälleen ajautunut pois blogini parista. Nykyään sitä huomaa kokoajan vähemmän ajautuvan koneen ääreen... kun koneella hoidettavat asiat kykenee hoitamaan puhelimellaan.

Mutta ajattelin nyt kuitenkin syytää lyhyen ja ytimekkään.. arvion kyperavaruuteen. Pelistä joka on odottanut vuoroaan jo viime vuoden lopulta asti.

Kuten ehkä otsakkeen ah niin ovelasta sanaleikistä voi päätellä kyseessä on ICO ja Shadow of the Colossus pelien seuraaja The Last Guardian.
ICO oli aikoinaan peli joka venytti sietokykyni rajoja äärimmilleen, se oli todella raskas ja rasittava kokemus. Eli en pitänyt pelistä.
SotC taas on yksi ikiaikaisia suosikkejani, vaikka mielikuva puolustuskyvyttömien jättien sukupuuttoon surmaamisesta onkin hiukan muuttunut. Mutta jylhät maisemat ja käsinkosketeltava yksinäisyyden tuntuma tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

The Last Guardian on jotain näiden kahden pelin väliltä. Peli on lyhyt, sen pystyisi kiitämään 5+ tunnissa läpi jos tietäisi mitä tekee. Itse olen väkertänyt pelin parissa ehkä kolmisen viikkoa. Suurimman osan ajasta TLG vain lojuu hyllyllä ja odottaa hetkeä kun taas voisin vähän kokeilla josko pääsisin eteenpäin.

Pidän haasteista ja siitä että päätä joutuu hiukan raapimaan päästäkseen eteenpäin. Mutta kun päätä aikansa raapii se käy tylsäksi. En tiedä mikä TLG ongelman ratkaisuista tekee välillä niin hankalasti avautuvia. Nytkin olen jumissa kohdassa jossa veden alainen portti piti avata jotta Trico pääsisi sukeltamaan, pienimies turkissaan roikkuen, siitä sisään. Ongelma Trico ei sukella. Vaikka kuinka hypin huidon ja huudan sitä ei kiinnosta.

Tämä muistuttaa minua paljon ICOn pelastettavasta naisihmisestä joka oli yhtä yhteistyökykyinen kuin raaka peruna. Välillä Trico tuntuu hiukan päivitetyltä versiolta tästä perunasta. Suurimman osan ajasta toverusten välinen kommunikaatio tuntuu sujuvan suht ongelmitta... sinä missä nyt ihmispojan ja koirakotkaeläimen välinen sananvaihto voi sujua.. Mutta aina aika ajoin sanat loppuvat ja seinä tulee vastaan.. juostaan ympyrää huudetaan hypitään kiivetään Tricon selkään hypitään sen pään päällä roikutaan hännässä syöksytään kallion kielekkeeltä herätään henkiin ja toistetaan edellä mainittua kunnes A) Trico toimii kuten on suunniteltu tai B) Koet ahaa elämyksen ja tajuat, että eteneminen olikin jostain jälkeenpäin hyvin yksinkertaiselta tuntuvasta asiasta kiinni.

Maisemat ovat ihan hienoja, korkeuksiin kiipeäminen aiheuttaa pientä jännittyneistä putoamisen pelkoa ja peli etenee ongelmien ulkopuolella melko suoraviivaisesti jolloin se on ihan mukava kokemus.
Joten tämän vuoksi The Last Guardian on pelinä melko harmaalla alueella. Sitä jaksaa pieninä annoksina pelata, mutta pidemmän päälle peli käy tylsäksi varsinkin jos yksinkertaisen asian parissa joutuu pähkäilemään kymmeniä minuutteja.

Mutta kun annan TLGlle tarpeeksi aikaa.... tai katson Youtubesta kuinka edetä... eiköhän jokainen eteen tuleva ongelma ole oivallettavissa.

Enemmän Pokémon. Vähemmän peli.

Viime aikoina olen kokenut muutosten tuulten puhaltelevan blogini lävitse. Päädyn yhä useammin kirjoittamaan Pokémon korteista kuin videopeleistä, joiden keräilyä käsitteleväksi blogiksi olin blogini aluksi, ehkä, enemmän tarkoittanut.
Vaikka aiheilla on tapana rönsyillä, keskittyä milloin mihinkin minun mieltäni sillä hetkellä painavaan asiaan. Mutta koska blogini aiheet ovat täysin verrannollisia oman elämäni sen hetkisiin keräilyyn ja peleihin liittyviin edesottamuksiin ovat Pokémon kortit päässeet valtaamaan alaa.

 

Todellisuudessahan blogini suunnan muutos kertoo minun itseni muutoksesta. Kortit antavat minulle nyt sen minkä joskus sain videopeleiltä ja niitä ennen elokuvilta. Löydän itseni yhä useammin selaamassa netin myynti ilmoituksia jotka käsittelevät Pokémon kortteja kuin metsästämässä halpoja keräilyversioita peleistä joista olen joskus haaveillut. Sama pätee uutuuksiin, olen enemmän kartalla ja kiinnostunut tutkimaan uusia kortteja kuin julkaistavia tai jo julkaistuja pelejä.

 

Tässä taannoin laitoin laatikossa lojuneen Ps3:ni myyntiin jää nähtäväksi meneekö konsoli kaupaksi. Konsoli on pysynyt matkassa mukana sillä verukkeella, että ehkä joskus palaan vanhempien pelieni pariin. Sitä päivää ei tule. Olen kuitenkin enemmän keskittynyt Ps4n tarjontaan nyt ja tulevaisuudessa.

 

Siinä missä pelien kiinnostus arvo laskee vuosien edetessä Pokémon korteilla se tuntuu säilyvän. Vaikka kokonaisen setin saakin kasattua sen kasaaminen ja omistaminen tuottaa aivan erilaista tyytyväisyyttä. Niiden ääreen on helpompi palata vaikka vain katselemaan saavutustaan ja niillä on enemmän tilaa laajentua.

 

Videopelit eivät tietenkään ole poistuneet elämästäni, enemmänkin asettuneet kortti harrasteen rinnalle. Tulen varmasti vielä turinoimaan jostakin keräilyversiosta..... luultavasti jostain uudemmasta pelistä jota kohtaan olen tuntenut pakottavaa paloa... God of War IV on luultavasti tällainen peli jonka hankkimista en voi jättää välistä....ja Final Fantasy XII The Zodiac Age.

Mutta muuten en oikein osaa sanoa.... O.o

 

Pelit kuten Elder Srcolls ja Fallout sarjat, Final Fantasyt, Bioshock, Dark Souls ja Bloodborne. Tulevat ehkä aina olemaan pelejä joiden pariin on mukava palata, jotka aina tuntuvat tarjoavan jotain uutta, sisältöä, tutkittavaa ja antavan tarvittavaa haastetta. Jollain tavalla niistä on tullut osa minua.

 

Vaikka Pokémon kortti settieni loppuun saattaminen tuntuu nykyään usein junnaavan paikallaan olemalla samalla niin lähellä mutta silti niin kaukana, niiden kerääminen tuntuu enemmän keräilyltä. Niistä osaa olla aivan eritavalla... ylpeä...

 

 

Olen myös harkinnut vaihtoehtoa , että jaan blogini kahtia. Toiseen pelejä ja toiseen Pokémon kortteja käsittelevään blogiin. Mutta koska epäilen peli aiheiden pysyttelevän enemmän taka'alalla voisi toisen blogin päivitys välit olla todella suuria. Joten ehkä tyydyn vain tekemään pieniä muutoksia oman profiilin infoboxiin.

 

 



Mysteerilaatikon avajaiset.

Tässä hiukan ennen joulua päivittelin avaamattomasta pahvilaatikosta joka tultaisiin avaamaan jonain määrittelemättömänä hetkenä tämän vuoden puolella. Ks: Mysteerilaatikko

Nyt laatikon kantta on raotettu. Aikaisemmin kuin itse osasin odottaa. Miltei kuukauden piinaava jännitys on siis vihdoin ohi ja hyvät naiset ja herrat saanen esitellä.....

The Last Guardian Collectors Edition!
Syy miksi kyseinen editioni pysytteli laatikossa on hyvin yksinkertainen. Minulla ei ole tällä hetkellä minkäänlaista aikomusta sitä pelata. Vaikka kokeilun houkutus on suuri käytän peli aikani mieluummin Skyrimiin!!! jonka jälkeen... joskus ensi syksynä... palaan Final Fantasy XVn pariin kukistamaan Adamantoisen. Joten hetki kun todella pääsen paneutumaan The Last Guardianiin on jossain kaukana tulevaisuudessa. Pelin ilmestymistä odotettiin.. Mitä?.. Jotain 7-10 vuotta joten ehkä tässä vielä hetken jaksaa odottaa sen kokeilemista.

Collector´s Edition -Versio on loistava ja välttämätön suomennos

Minulla kuitenkin on hyvä alkuhaisu millaisesta pelistä on kyse ja tulenko pitämään siitä vai en. Olen pelannut Last Guardianin edeltäjiä ICOa ja Shadow of  the Colossusta. Joista ensimmäinen oli hyvin hermoja raastava ja epämieluisa kokemus mutta Shadow of the Colossuksesta pidin hyvin paljon se on yksi peleistä joita kaipaan PS2/3 ajoilta. Vaikkei puolustuskyvyttömien jättien surmaaminen ei näin vanhemmiten hirveästi innosta. Pelin jylhät maisemat ja vahva yksinäisyydentuntu ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Toivottavasti The Last Guardianin loppu ei ole yhtä masentava.

Mutta siis palataanpa itse asiaan. Sijoituksellisia ongelmia aiheuttavan pahvi sleeven alta paljastui puulaatikoksi kuvioitu pahviboxi.. Kulmasta näköjään jo vähän kurtulla mutta muuten aika jykevähköä tekoa.

Kuten jokaiseen keräilyversioon kuuluu pakollinen taidekirja jonka seurana jokunen tarra jossa havaittavissa pelin koiraeläimen nimi TRICO...... eli ICO.... jos nyt joku ei itse sitä... sattunut hoksaamaan........

Parit otokset taidekirjan sivuilta.

Metallinen pelikotelo joka myös suojattu epäkäytännölliselle pahvi sleevellä. Kotelo saa nyt pysytellä vielä muoveissa joten en sen pintaa pääse valitettavasti sen paremmin esittelemään.

Ja sitten laatikon pohjalta paljastuu. Pienen pieni muoviukkeli ja Trico. Kuten kaikista tähän astisista kerilyversiopäivityksistäni voi huomata. En juurikaan iloitse minkäänlaisista muovifiguureista. Dark Souls 3n ritari on ollut pieni poikkeus... vaikkakin sekin on löytänyt tiensä takaisin laatikkoon ja sama luultavasti koskee Tricoakin.. Mihin tuon nyt muka esille laittaisi?

Eipä sillä. Trico näyttää ihan hyvältä. Jos unohdetaan sen päässä tönöttövä pikkumies tyhjänä mollottavine silmineen on Trico ihan hienon näköinen muovipatsas.

Että näin. Mysteerilaatikko on nyt paljastettu. Lopullista arviota sen digitaalisesta sisällöstä saamme odottaa luultavasti vielä jokusen tovin. Ehkä päivittelen The Last Guardian kokemukseni kun sinne asti pääsen.