Dark Soulin uusinta kierros.

Jokunen hetki n taas päässyt vierähtämään siitä kun blogiani päivittelin. Se johtunee siitä, että olen mieluummin päätynyt pelaamaan Dark Souls II: Scholar of the First Siniä. Aluksi otin sen tavallaan omaksi haasteekseni, kun peli aikoinaan jäi Ps3:lla pahasti kesken. Päätin, että minähän menen sen läpi....ja niinpä teinkin.
Toisin kuin aloitus kuvan lunnin kuvatus väittääkin, Dark Souls ei toki helppo ole.... mutta ei se ole vaikeakaan.

Minun on pitänyt hiukan uudelleen järjestellä ajatuksiani Dark Soulista. Aiemmin pidin sitä miltei mahdottomana, nyt en voi sanoa, että se olisi edes vaikea. Se on haastava, paikoittain, yleensä kuolo kuitenkin korjaa omien typerien virheiden takia ja aivan kuten Bloodbornessakin mitä pidemmällä pelissä eteni sitä helpommaksi se muuttui hahmon kehityksen myötä.

Lopulta viheliäiset vihulaiset miltei kompastelivat omaan kohtaloonsa tieltäni, eikä peli viimeinen vastuskaan (ei toki haastavin) tuottanut kovin suuria vaikeuksia. Ehkä rasittavimmaksi vihulaiseksi nostaisin Pursuer ritarin ja Ruin Sentinel kolmikon jotka ovat takomassa sinua maanrakoon ennen kuin ehdit hörpätä kaiken parantavaa Estusta.

Kiidän parhaillaan Soulin toista kierrosta, ensimmäiseen erään ehti vierähtää noin 50 tuntia o.o Nyt olen kiitänyt pelin puoleen väliin, ehkä noin puolessatoista tunnissa jos siinäkään. Hienoa on se, että toinen kierros on hiukan erilaisempi uusine vihulaisineen joita ei niin helposti aina osaakkaan ennakoida, ja ehkä hitusen kohonneella vaikeustasolla.

Yhteen vetona voisi todeta, että Soulit ovat Bloodbornen tavoin/myötä nousseet yksiksi suosikki peleistäni. Niiden vaikeus taso on...sanottakoon sopia, niihin pystyy hukuttamaan lukuisia peli tunteja tekemisen loppumatta (mikäli tämä on hyvä asia O.o) ja onnistumisen ja helpotuksen tunne on aivan toista luokkaa kun usean yrityksen jälkeen pääsetkin etenemään tai kukistat pirullisesti piinanneen pomo vastuksen.
Luultavasti jatkan Soulin parissa vielä joitakin viikkoja, kenties Fallout 4 ja Bloodbornen lisäosan julkaisuun asti ja vetäydyn sitten odottelemaan Dark Souls 3 ilmestymistä.

Bloodbornen Ultimaalinen Loppuhuipentuma

Varoitus!!! Seuraava blogi teksti sisältää mahdollisia spoilereita. Lukeminen omalla vastuulla.

 

Noin kuukausi sitten hetken mielijohteesta hankin Bloodbornen....usein hetkenmielijohteet ovat osoittautuneet parhaimmiksi peleiksi joita olen pelannut.  Eikä Bloodborne ollut tälläkään kertaa poikkeus. Odotukseni olivat, että peli seuraa edeltäjiensä Souls pelien linjaa ja on vaikeaakin vaikeampi. Ajattelin, että Bornen kohtalo on sama, että hyvin pian huomaan ettei minun pelaajan lahjani riitä kyseiseen peliin ja joudun luovuttamaan. Olin väärässä.

Olen jo aikaisemmin todennut, ettei Bloodborne ole minusta vaikea peli. Pysyn edelleen kannassani, joissain kohdin kohtasin pienoisia haasteita, mutten mitään ylitsepääsemätöntä. Kertaakaan ei tullut tunnetta, että olisi täytynyt antaa olla. Jokainen vastoinkäyminen ja niitä seurannut uudelleen yritys auttoivat vain etenemään, ja lopulta sitkeinkin vastustaja kaatui joko hahmon kehityksen tai uuden strategian ansiosta. Pystyn nimeämään ainoastaan yhden kohdan joka todella, todella!, tuotti ongelmia, tämä tarina on luettavissa edellisessä Bloodborne postauksessani, sitä lukuun ottamatta pelin vaikeus aste oli juuri kohdallaan. Sopivan haastava.

Martyr Logarius jota moni peliä pelanneista tuntuu pitäneen vaikeimpana vihulaisena, kaatui omalla kohdallani kolmannella yrittämällä. Myönnän, että se oli haastava ja raivostuttava sillä Logarius on todella nopea, kuten myös Chalice Dungeonista lyötyvä Pthumerian Descendant joka oli aiheuttaa harmaita hiuksia juuri nopeutensa takia. Silti kumpikaan edellä mainituista ei yllä läheskään samaan vaikeustasoon kuin Chalice Dungeoneissa kohtaamani Amygdala, joka omalla kohdallani oli pelin vaikein vihulainen. Kuitenkin nämä kolme niputtavat hyvin yhteen pelin vaikeimmat kohtaamani kohdat.

Nightmare Frontier:ssa kohdattu Amygdala ei tuottanut samoja ongelmia. Sen tuhon seurauksena syntyi myös tämä mielenkiintoinen kuva.

Kaiken kaikkiaan Bloodborne on yksi parhaimpia pelejä joita olen hetkeen pelannut. Siinä on kaikkea mitä minusta hyvässä pelissä kuuluukin olla. Aluksi Bloodborne tuntui todella jännittävältä, jopa pelottavalta. Kalseaan ilmapiiriin tottui, mutta aina välillä nurkan takana odottanut vihulainen tai yllättävä ansa pääsi säikyttämään. Synkät ympäristöt vetivät puoleensa tutkimaan, etsimään ja löytämään. Ja tärkeimpänä jo moneen kertaa mainittu vaikeustaso joka oli juuri sopivan palkitseva.

Lopulta sitkeä yrittäminen palkittiin.

Bloodbornen tarina ei minulle ole vielä ihan kokonaan auennut, tuskin aukeaakaan. Se on yksi osa alue johon haluaisin perehtyä lisää. Osittain minulla on aika selkeä kuva siitä mitä Bornessa on meneillään ja osittain en tiedä yhtään mistä missäkin on kyse. Pelin tarinasta on monia teorioita, mutta en ole kohdannut vielä yhtäkään jossa kaikki tapahtumat ja henkilöt olisi niputettu yhdeksi kokonaisuudeksi. Joten tarinansakin puolesta Bloodborne on todella mielenkiintoinen, ehkä juuri siksi ettei peli vastaa juuri yhteenkään kysymykseen vaan jättää pelaajan tehtäväksi itse aivoitella mitä oikein on tapahtunut........Oliko tämä kaikki vain painajaista? Itse en usko.
"Now I'm waking up, I'll forget everything..."


Oikeastaan se on hiukan harmi, että Bloodborne on nyt ohi. Sen parissa olisi viihtynyt vielä monta kymmentä tuntia pidempäänkin. Olen kuullut huhuja että lisäosia olisi jo tuloillaan, jotka avaisivat enemmän tarinaan ja toisivat mukanaan uusia tutkittavia paikkoja ja päihitettäviä vihulaisia.
Siihen asti olisi keksittävä jotain muuta pelattavaa. Ehkä yritän tökkiä Ps4:lle julkaistavaa/julkaistua) o.O Dark Souls II Scholar of the First Sin editionia ja yrittäisin lähestyä sitä samalla tapaa kuin Bloodbornea......., rauhallisesti

Jos joku kysyisi onko Bloodborne hyvä peli ja kannattaako sitä kokeilla. Vastaisin, että todellakin. Eikä vain kokeilla vaan pelata kokonaan ja kunnolla. Jos omistat Ps4 konsolin, Borne on parasta mitä sille on tarjolla.

Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyy Bloodbornen postauksien sarja....ainakin tältä erää...ehkä vielä palaan asiaan mikäli lisäosia julkaistaan.

Bloodbornen välikatsaus.

Täällä jälleen, jo tutuksi tulleen aiheen parissa. Yritin hillitä itseäni, edes siihen asti että olisin kyseisen pelin kokonaan läpäissyt, mutta en malttanut. Sillä tämä kyseinen seikka on häirinnyt minua jo pari päivää.
Olen nyt pelin loppu suoralla, kaksi viimeistä pomotaistelua ja kaksi vapaaehtoinen, joista toinen syvällä Chalice Dungeonien syövereissä.
Aikaa aloituksesta on kulunut noin 25+ tuntia, ja olen jo nyt saavuttanut pisteen että voin todeta, että....Bloodborne ei ole vaikea.
Olen lukenut arvosteluja, katsellut Youtube videoita, kaikissa todetaan että Bloodborne on haastava ja vaikea, vaatii hermoja ja ohjaimet voi lennellä kun ei onnistu....tämä kaikki saa minut vain kohottamaan hämmentyneenä kulmiani Ô.o Olenko minä tehnyt jotain väärin?
Minulle Bornen alku oli tällainen, ensimmäinen pomovihulainen jonka kohtasin kaatui vasta viidennellä yrityksellä, toinen toisella, kolmas ensimmäisellä........ja siitä eteenpäin se ensimmäinen yritys on ollut myös viimeinen. Kaiken kaikkiaan olen kuollut pelin aikana ehkä noin neljäkymmentä kertaa, jos vertaan sitä Dark Soulin tilastoihini, se on hyvin hyvin vähän. Ehkä ainoat hankalat kohdat joita olen kohdannut tulevat kun joudut vihulaisten ympäröimäksi, etkä pysty keskittymään kaikkiin samanaikaisesti kun vihulaista syöksyy edestä, takaa ja sivuilta samanaikaisesti.

Eilen epähuomiossa harhailin Bloodbornessa uusia paikkoja tutkien ja päädyin kasvotusten Ebrietas, the Daughter of The Cosmos nimisen pomovihulaisen kanssa. Olen kuullut huhuja, että kyseinen otus on yksi pelin vaikeimmista, eikä sitä kannata lähestyä ennen kuin hahmokehitys on 80 levelin tuolla puolen.....Oma ukkelini oli lv73.. ja Ebrietas kaatui.
Jotenkin hyvin pienellä tavalla syvällä sisimmässäni tunnen pienen pettymyksen kalvavan, sillä lopputulos ei nyt ihan vastannut odotuksiani. Minun ei tarvinnut yrittää, en päässyt kokemaan sitä voiton tunnetta kun vihdoin kymmenennellä yrittämällä juuri ja juuri päihitin tämän mekalomaanisen monsterin..Pikemminkin veni vidi vici, tulin näin voitin.
Seuraava etappini on kohdata Martyr Logarius, joka ainakin lukemani mukaan on tuottanut monille pelaajille hankaluuksia... Oikeastaan toivon, että niin minullekin. Mutta se jääköön nähtäväksi.

Bloodborneni ei toki ole vielä lähelläkään loppua tekemistä riittää vielä vaikka kuinka paljon, varsinkin Chalice Dungeoneihin, joihin en ole vielä edes tutustunut saattaa jokunen tunti uhrautua.
Seuraava ja viimeinen Bloodbornea käsittelevä postaus tulee päivänä jona platina trophy kilahtaa tililleni ja olen melko lailla kolunnut jokaisen Bloodbornen laakson ja niemekkeen.......Ja ehkä loppua kohden jälleen huomannut, että Hei, kyllähän tämä onkin aika vaikea peli. Siihen asti väitän sitä ihan siedettäväksi.