Pelivuosi 2018

Tässä menneinä päivinä olen silmäillyt, ja voivotellut, ja silmäillyt vähän lisää tänä vuonna julkaistavia pelejä. Joista osa tuli täytenä yllätyksenä, osaa osasin odottaa muta en näin aikaisin....... aikaisinpa tosiaan....
Viime vuosi taisi mennä neljän pelin parissa, joista kaksi olisi voinut jäädä ostamatta. Tänä vuonna tuo neljä tuntuu tulevan täyteen jo vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Ironisesti kyllä vaikka vuosia on kulunut hairahdun samoihin houkutuksiin kuin aikaisemminkin. Samat pelit jotka aikoinaan olivat suosikkeja palaavat eloon uusintapainosten muodossa.

Ensimmäisenä odotuslistallamme on Shadow of the Colossus joka saapuu kauppoihin ihan tässä kohta puoliin, 07.02.
SotC ehti käydä kääntymässä PS3 puolella, jolloin se tuli myös hankittua ja pelattua. Mutta alkuperäisestä PS2 julkaisusta on jo vierähtänyt hiukan aikaa. 18.10.2005 kertoo google.
Silti kaikkien näiden vuosien ja uusintapainosten jälkeen SotC houkutin on vahva. En usko, että hankin peliä heti kättelyssä. Mutta jossain vaiheessa tätä vuotta, ehkä kun se vielä vähän halpenee jo melko kohtuullisesta hinnastaan.
Maailma on kuitenkin muuttunut sen verran 13 vuodessa, ettei Colossuksen ote ole niin vahva. Siinä missä muinoin, silloin kun olin vielä nuori. Colossus oli taistelua jänniä ja hurjia jättejä vastaan. Nyt moraalinen kompassi ei anna enää niin paljo myöden. Asetelma on muuttunut. Pelin pieni mies ei olekaan enää sankari, vaan itsekkäistä syistä armotta jättejä jahtaava....tappaja. Lajinsa viimeisiä olentoja metsästäessäni mieleeni pakosti hiipii käsitys siitä, että ei tämä nyt ihan oikein ole. Tämä ei nyt tunnu oikein hyvältä. Tavallaan myös odotan sitä, että joudun hiukan pakottamaan itseäni toimimaan epämieluisalla tavalla. Sillä parhaita pelejä/tarinoita ovat kuitenkin mielestäni ne jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jotka eivät vain ole...... viihdettä
Mutta kai pelissä on aina ollut moraalinen opetuksensa, jos sen loppua lähtee tarkemmin tarkastelemaan. Kovin surullinen ja ankea..... ansaittukko?
Se mikä Colossuksessa edelleen viehättää ovat maisemat, jylhä yksinäisyyden tunne jota harvemmin on peleissä tarjolla. Se kuinka hiljaisuuden ruohoaron äärettömyyden keskellä voi tuntea tv ruudulta on jotain todella upeaa. Myös epärealistinen digitaalisen veden pelko joka on ollut osa identiteettiäni aina Super Mario 64 ajoista lähtien houkuttaa samoamaan Colossuksen jylhiä maisemia. Synkät sumuiset lammet tuntuivat aikoinaan ylitsepääsemättömiltä. Odotus, että kohta jokin nappaa ja vetää pinnanalle aiheutti vahvoja väristyksiä. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta synkkä vesi ei edelleenkään herätä luottamustani.

God of War on peli sarja joka on odottanut pitkään omaa osaansa blogissani. Nyt siihen on tänä vuonna viimein avautunut mahdollisuus huhtikuun lopulla julkaistavan God of War (4) (2018) muodossa.
Gow on peli sarja joka on kulkenut mukana koko peli historiani. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2005, toinen 2007 ja kolmannestakin osasta on kulunut jo kohta kahdeksan vuotta.
Aikoinaan Gow oli yksi suosikeistani, edelleen muistelen sitä lämmöllä. Peli onnistui opettamaan minulle enemmän kreikan mytologian hahmoista kuin yksikään historian tunti.
Siltikään en enää hankkinut PS4 remasteroitua God of War 3, vaikken pelannut kyseistä peliä kuin kerran kun se ilmestyi. Ensimmäiset kaksi osaa tuli tahkottua läpi varmaan ainakin viisi kertaa. Voi olla, että jossain vaiheessa haluan kokea kolmannen osan uudestaan, mutta tänä vuonna katseeni kohdistuu neljänteen. Sillä sitä on odotettu, osa minusta ei koskaan uskonut sen edes tulevan. Mutta tulipa kuitenkin. Vielä en tiedä pelistä mitään.... kun olen tämän kirjoittanut menen youtubeen katsomaan jonkin uusimmista trailereista. Sen verran tiedän, että Kratoksella tuolla pelimaailman vihaisimmalla kirjaimellisesti jumalia turpaan lyövällä kaljupäällä on poika ja tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin mytologista pohjolaa.
Muuten en oikeastaan tiedä mitä edes odottaa. Toivoisin, että God of War 4 ottaisi tarinallisesti tällaisen Last Of Us henkisin lähestymistavan, hiukan aikuismaisemman tarinan. Ei niin kosto vetoisen kuin pelin aiemmat osat.
Tavallaan neljäs osa tuntuu kovin irralliselta... tällainen spin off alkuperäisestä ja luultavasti vaikkei pelin historiasta mitään tietäisikään sitä on helppo lähestyä omana yksilönään ja mahdolliset menneisyyteen viittaavat yksityiskohdat avautuvat niille jotka ovat pelisarjan muitakin osia pelailleet.
Minulle tuleva God of War on hiukan kuin Skyrim aikoinaan. Jotenkin sitä ei uskonut tulevaksi, kaikki odotus ja hypetys oli ainutlaatuisempaa ja peli onnistui lunastamaan kaikki odotukset ja antamaan vielä vähän enemmänkin. En tiedä onko Gow tämän vuoden Skyrimini, potenttiallia siltä ei ainakaan puutu, mutta jää nähtäväksi.

Vain noin kuukausi God of Warin jälkeen remasteroitu versio Dark Soulista näkee päivän valon. Peli jota en aikoinaan jaksanut pelata koska se oli........ liian vaikea 😅 Nykyään janoan Dark Soulin kaltaisia haasteita "vaikeita" pelejä pitäisi olla enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista päästä kokemaan DS uudestaan.... tai oikeastaan päästä vihdoin kokemaan se. Todella keskittyä siihen, eikä mennä sieltä missä aitaa ei ole eli muokata tallennettaan.... muutta ei niistä harharetkistä sen enempää.
Olen jo pitkään harkinnut, että haluaisin pelata DS 2 ja 3 uudelleen alusta asti läpi, pelasinhan Bloodbornenkin kolme kertaa alusta loppuun trophyineen kaikkineen... ja voisin mielihyvin tehdä sen vielä neljännenkin kerran... varmaan viidennenkin... kuudennen...
Juuri siitä syystä, että kaipaan haastetta jota kovin monella pelillä ei ole tarjota. Jos Demons Souls joskus löytäisi tiensä Ps4 olisi joulu taas... Siihen en koskaan oikein päässyt mukaan koska se oli.....liian vaikea 😒
Muistikuva Dark Soulista on kuitenkin kovin tuore, muistan tarinan, paikat, hahmot, vihulaiset, aikalailla kaiken tarvittavan kohtuullisen hyvin, mutta olen silti innostunut kohtaamaan DSoulin uudelleen Ps4llä toukokuun lopulla.


Kunniamaininta.

Ni No Kuni II ansaitsee paikkansa tällä listalla. Vaikka en usko sitä hankkivani. Ensimmäinen osa oli hyvä, mukaansatempaava, paljon sisältöä jne jne....... Mutta toinen osa ei herätä sen suurempia hankinta haluja. Voi olla, että peli jää omalla kohdalla hiukan muiden julkaisujen jalkoihin ja ehkä lei on tyylilajillisesti siirtynyt hiukan oman mukavuusalueen rajamaille.. En tiedä. Mutta lyhyt maininta. Katsokaan, tänä vuonna tulee. Jos, ette ole kokeilleet kokeilkaa ihmeessä. Suosittelen.

Shadow of the ICO

Monella tapaa olen jälleen ajautunut pois blogini parista. Nykyään sitä huomaa kokoajan vähemmän ajautuvan koneen ääreen... kun koneella hoidettavat asiat kykenee hoitamaan puhelimellaan.

Mutta ajattelin nyt kuitenkin syytää lyhyen ja ytimekkään.. arvion kyperavaruuteen. Pelistä joka on odottanut vuoroaan jo viime vuoden lopulta asti.

Kuten ehkä otsakkeen ah niin ovelasta sanaleikistä voi päätellä kyseessä on ICO ja Shadow of the Colossus pelien seuraaja The Last Guardian.
ICO oli aikoinaan peli joka venytti sietokykyni rajoja äärimmilleen, se oli todella raskas ja rasittava kokemus. Eli en pitänyt pelistä.
SotC taas on yksi ikiaikaisia suosikkejani, vaikka mielikuva puolustuskyvyttömien jättien sukupuuttoon surmaamisesta onkin hiukan muuttunut. Mutta jylhät maisemat ja käsinkosketeltava yksinäisyyden tuntuma tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

The Last Guardian on jotain näiden kahden pelin väliltä. Peli on lyhyt, sen pystyisi kiitämään 5+ tunnissa läpi jos tietäisi mitä tekee. Itse olen väkertänyt pelin parissa ehkä kolmisen viikkoa. Suurimman osan ajasta TLG vain lojuu hyllyllä ja odottaa hetkeä kun taas voisin vähän kokeilla josko pääsisin eteenpäin.

Pidän haasteista ja siitä että päätä joutuu hiukan raapimaan päästäkseen eteenpäin. Mutta kun päätä aikansa raapii se käy tylsäksi. En tiedä mikä TLG ongelman ratkaisuista tekee välillä niin hankalasti avautuvia. Nytkin olen jumissa kohdassa jossa veden alainen portti piti avata jotta Trico pääsisi sukeltamaan, pienimies turkissaan roikkuen, siitä sisään. Ongelma Trico ei sukella. Vaikka kuinka hypin huidon ja huudan sitä ei kiinnosta.

Tämä muistuttaa minua paljon ICOn pelastettavasta naisihmisestä joka oli yhtä yhteistyökykyinen kuin raaka peruna. Välillä Trico tuntuu hiukan päivitetyltä versiolta tästä perunasta. Suurimman osan ajasta toverusten välinen kommunikaatio tuntuu sujuvan suht ongelmitta... sinä missä nyt ihmispojan ja koirakotkaeläimen välinen sananvaihto voi sujua.. Mutta aina aika ajoin sanat loppuvat ja seinä tulee vastaan.. juostaan ympyrää huudetaan hypitään kiivetään Tricon selkään hypitään sen pään päällä roikutaan hännässä syöksytään kallion kielekkeeltä herätään henkiin ja toistetaan edellä mainittua kunnes A) Trico toimii kuten on suunniteltu tai B) Koet ahaa elämyksen ja tajuat, että eteneminen olikin jostain jälkeenpäin hyvin yksinkertaiselta tuntuvasta asiasta kiinni.

Maisemat ovat ihan hienoja, korkeuksiin kiipeäminen aiheuttaa pientä jännittyneistä putoamisen pelkoa ja peli etenee ongelmien ulkopuolella melko suoraviivaisesti jolloin se on ihan mukava kokemus.
Joten tämän vuoksi The Last Guardian on pelinä melko harmaalla alueella. Sitä jaksaa pieninä annoksina pelata, mutta pidemmän päälle peli käy tylsäksi varsinkin jos yksinkertaisen asian parissa joutuu pähkäilemään kymmeniä minuutteja.

Mutta kun annan TLGlle tarpeeksi aikaa.... tai katson Youtubesta kuinka edetä... eiköhän jokainen eteen tuleva ongelma ole oivallettavissa.

Mysteerilaatikon avajaiset.

Tässä hiukan ennen joulua päivittelin avaamattomasta pahvilaatikosta joka tultaisiin avaamaan jonain määrittelemättömänä hetkenä tämän vuoden puolella. Ks: Mysteerilaatikko

Nyt laatikon kantta on raotettu. Aikaisemmin kuin itse osasin odottaa. Miltei kuukauden piinaava jännitys on siis vihdoin ohi ja hyvät naiset ja herrat saanen esitellä.....

The Last Guardian Collectors Edition!
Syy miksi kyseinen editioni pysytteli laatikossa on hyvin yksinkertainen. Minulla ei ole tällä hetkellä minkäänlaista aikomusta sitä pelata. Vaikka kokeilun houkutus on suuri käytän peli aikani mieluummin Skyrimiin!!! jonka jälkeen... joskus ensi syksynä... palaan Final Fantasy XVn pariin kukistamaan Adamantoisen. Joten hetki kun todella pääsen paneutumaan The Last Guardianiin on jossain kaukana tulevaisuudessa. Pelin ilmestymistä odotettiin.. Mitä?.. Jotain 7-10 vuotta joten ehkä tässä vielä hetken jaksaa odottaa sen kokeilemista.

Collector´s Edition -Versio on loistava ja välttämätön suomennos

Minulla kuitenkin on hyvä alkuhaisu millaisesta pelistä on kyse ja tulenko pitämään siitä vai en. Olen pelannut Last Guardianin edeltäjiä ICOa ja Shadow of  the Colossusta. Joista ensimmäinen oli hyvin hermoja raastava ja epämieluisa kokemus mutta Shadow of the Colossuksesta pidin hyvin paljon se on yksi peleistä joita kaipaan PS2/3 ajoilta. Vaikkei puolustuskyvyttömien jättien surmaaminen ei näin vanhemmiten hirveästi innosta. Pelin jylhät maisemat ja vahva yksinäisyydentuntu ovat jättäneet lähtemättömän jäljen. Toivottavasti The Last Guardianin loppu ei ole yhtä masentava.

Mutta siis palataanpa itse asiaan. Sijoituksellisia ongelmia aiheuttavan pahvi sleeven alta paljastui puulaatikoksi kuvioitu pahviboxi.. Kulmasta näköjään jo vähän kurtulla mutta muuten aika jykevähköä tekoa.

Kuten jokaiseen keräilyversioon kuuluu pakollinen taidekirja jonka seurana jokunen tarra jossa havaittavissa pelin koiraeläimen nimi TRICO...... eli ICO.... jos nyt joku ei itse sitä... sattunut hoksaamaan........

Parit otokset taidekirjan sivuilta.

Metallinen pelikotelo joka myös suojattu epäkäytännölliselle pahvi sleevellä. Kotelo saa nyt pysytellä vielä muoveissa joten en sen pintaa pääse valitettavasti sen paremmin esittelemään.

Ja sitten laatikon pohjalta paljastuu. Pienen pieni muoviukkeli ja Trico. Kuten kaikista tähän astisista kerilyversiopäivityksistäni voi huomata. En juurikaan iloitse minkäänlaisista muovifiguureista. Dark Souls 3n ritari on ollut pieni poikkeus... vaikkakin sekin on löytänyt tiensä takaisin laatikkoon ja sama luultavasti koskee Tricoakin.. Mihin tuon nyt muka esille laittaisi?

Eipä sillä. Trico näyttää ihan hyvältä. Jos unohdetaan sen päässä tönöttövä pikkumies tyhjänä mollottavine silmineen on Trico ihan hienon näköinen muovipatsas.

Että näin. Mysteerilaatikko on nyt paljastettu. Lopullista arviota sen digitaalisesta sisällöstä saamme odottaa luultavasti vielä jokusen tovin. Ehkä päivittelen The Last Guardian kokemukseni kun sinne asti pääsen.