Ensimmäistä kertaa olen huomannut itsestäni pienen innon kipinän jonkin asian keräilyä kohtaan. Useimmiten olen tuntenut vain yrittäväni kerätä jotain, olen ajatellut luovani kokoelman, mutta tunne ja into on kuitenkin hiipunut. Mutta nyt vuosikymmen myöhemmin elämääni palanneet keräilykortit ovat vihdoin tuntuneet todelliselta keräilyltä.
Usein käyn itseni kanssa sisäistä kamppailua kaiken haalimani tavaran suhteen. Sisäinen ristiriita joka saa aikaan sen, että en tiedä voinko oikeastaan kutsua itseäni keräilijäksi. Keräilijän suoraviivainen määritelmä luultavasti olisi henkilö joka on miltei omistanut koko elämänsä jonkin tietyn asian keräämiseen, joka käyttää suurimman osan vapaa ajastaa ja ylimääräisistä varoistaan kokoelmansa kartuttamiseen.
Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä juurikin se, että keräilijän ultimaalisena päämääränä on haalia itselleen jokaikinen fyysinen kappale keräilynsä kohteista.
Jos näin on, voin sanoa etten täytä keräilijän määritelmää. Sillä olen kovin valikoiva. Vaikka esimerkiksi Pokémon kortit ovat löytäneet paikkansa sydämestäni olen keskittynyt vain hyvin pieneen osaan kyseisiä kortteja. Vaikka vastaani tulisi kuinka harvinaisia ja arvokkaita kortteja tahansa jos ne eivät viehätä minua en tunne mitään tarvetta, että minun pitäisi ne hankkia.
Usein katsellessani Youtubesta jonkun toisen keräilijän videointia omasta kokoelmastaan. Hyvin usein olen huomannut sen, erityisesti videopelien kohdalla, että monet keräilijät vain ostavat jokaisen julkaistun pelin. Itse en haluaisi samaan tilaan, en näe sitä kovin kummoisena keräilynä, minulla vain olisi paljon ylimääräsitä rahaa, tai olisi budjetoinut elämäni niin, että joka kuukausi pystyisi kuluttamaan tietyn summan. Minusta keräilyn kohteen tulisi olla jotain, jota etsiä ja jonka löytää. Ei vain määrätietoista ostamista. Silloin se minusta tuntuu enemmän joltakin, silloin tietyt esineet sisältävät myös muiston, sen hetken, sattuman, kun vihdoin olet löytänyt etsimäsi jonkin puuttuvan palan jota olet etsinyt.
Suurin syy miksi nyt kirjoitan tätä tekstiä ja suurin syy mikä estää minua päättömästi heittäytymään keräilyn ihmeelliseen maailmaan on se, että loppujen lopuksi kaikki keräämäni on vain tavaraa.
Hiljalleen uudelleen alkanut pelien keräilyni lopahti aikoinaan siihen kun kyllästyin täynnä oleviin kaappeihini, siihen että ne olivat täynnä pelejä jotka pysyivät koskemattomina vuodesta toiseen, joita en enää edes muistanut omistavani. Heräsi ajatus "Minä en tarvitse näitä"
Ja edelleenkin se on täysin totta, en tarvitse pelejäni, en pokemon korttejani, ajattelin että voisin sanoa 'mutta tarvitsen sen tunteen jonka keräily minulle tuo', mutta ei enhän minä todella sitäkään tarvitse.
Olen suuria ja syviä ajatteleva mies. En voi vain ohittaa tätä ajatushaaraa tavaran haalinnassa. Siinä missä osa minusta on innostunut huomenna postin mukana tulevista uusista korteista joita voin tutkia ja asetella kansiooni, toinen osa minusta on yhä edelleen sitä mieltä, että en tarvitse niitä ne ovat vain tavaraa. Sillä usein olen miettinyt sitäkin, että mitä tapahtuu kun olen valmis? Laitan kansioni kirjahyllyyn ja se katoaa sinne vuosiksi, kymmeniksi. Unohdan sen ajan kun keräilin, ja se palaa mieleeni kun kansioon uudelleen tartun.
Entä mitä sitten jos vuosia haalimani esineistö, johon olen käyttänyt suuren osan ajastani ja rahoistani, jota olen vaalinut ja pitänyt suuressa arvossa. Mitä jos se tavalla tai toisella tuhoutuisi? Jäisinkö kaipaamaan sitä? Aloittaisinko alusta? Vaiko vain antaisin olla.....sillä...
Mutta ehkä keräilyä, kuten mitään muutakaan, ei pitäisi niin ankarasti ajatella. Ennemminkin vain nauttia siitä. Sillä ehkä tärkeintä on se, että jos olet löytänyt jonkin asian, oli se sitten mitä tahansa, joka tuo hivenen lisää iloa elämääsi niin jatka sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti