Siitä on aikaa, eikö olekkin? Pokémon Go Hulabaloo!

 

Aikoihin en ole Pokémon Gosta turinoinut. Saattaapi olla, että koko kolmas generaatio on vierähtänyt ilman halaistua sanaa saavutuksistani. Pitkään on pitänyt ja pitänyt, mutta ei oikein ole ollut aihetta. Ehkä ei ole nytkään, mutta kasataan nyt tähän kaikki mahdollinen mitä viimeisten kuukausien aikana on tapahtunut... täytyneekin etsiä viimeisin aihetta sivua PoGo postaus ja linkittää se tähän 

 

Aloitetaanpa vaikka siitä missä olemme nyt menossa. Tasolla 35, jonka saavutin tässä pari päivää takaperin, vaikka olen pelannut miltei päivittäin edes vähän, ei tasoni ole sen korkeampi. Se voisi olla, mutta en jaksa nähdä sitä vaivaa, saati tuhlata yhtäkään ylimääräistä euroa onnen muniin sun muihin itselle niin kovin tarpeettomilta tuntuviin ylellisyyksiin. Joten tasolla 35 siis ja tämän hetkisenä toverina Tyranitar ihan vain siksi, että saisin 100 namia kerätty ennen tulevaa yhteisö päivää, johon en itse pääse tällä kertaa osallistumaan, mutta minulla on erinomainen Larvitar jolle haluaisin edes yrittää yhteisö päivän erikoisiskun napata. Jos ymmärsit yhtään mitään mitä juuri kijoitin, olet pelannut PoGoa viime aikoina. 

 

 

Kolmetuhattakolmesataakuusikymmentäseitsemän kilometriä ja seitsemän sataa metriä olen kantanut puhelinta mukanani bitti örkkejä nappaillen.

 

Niistä yhdeksäntuhattakaksisataakolmekymmentäviisi on jäänyt kiinni.

 

Tuhatkolmesataaviisitoista niistä on kehittynyt seuraaviin muotoihin.

 

Sinä aikana munista on kuoriutunut tuhatsataneljäkymmentäkaksi uutta otusta.

 

PokéStoppeja siinä talsiessa on tullut pyöräyteltyä huimat seitsemäntuhattakaksisataaviisikymmentäkahdeksan.

 

Ja jos vielä joskus kartoin saleja kuin ruttoa nyt niitä on puolustettu kolmetuhattakaksisataaseitsemänkymmentäneljä tuntia. Palkintona siitä parit paidat.

 

Marjoja samaisille puolustajille on syötetty kaksituhattaneljäsataakolmekymmentäseitsemän kappaletta.

 

Uutukaisimmasta tehtäviin erikoistuneesta mitallista on raapaistu haaviin vasta sataviisikymmentäviisi tehtävää.

 

Reidejä tahkottu satakolmetoista. Ei mitenkään ylimaalisen paljoa, mutta jokunen kuitenkin.

 

Siihen vielä päälle seitsemänkymmnetäyhdeksä legendaarista monsteria.

 

 

Yleensä pyrin siipeilemään ja puolustamaan saleja joissa on tilaa ja joku muu on tehnyt työt 😰 Mutta seitsemänsataakahdeksankymmentäkolme. Tätä mitalia olisi tarkoitus pyrkiä kultaa kohden kehittämään.

 

Jaaa vain yksi Unown.



 

 

 

Muista mitaleista muut kultiaisa paitsi Lohikäärmeen Kesyttäjä

 

Josta puuttuu vielä 67 munasta kuoriutuvaa Dratinia

 

 

Pokédxin osalta tilanne on tämä. Kolmesataakuusikymmentäkaksi on napattu ja kolmesataakuusikymmentäkahdeksan on nähty.

Pari paikkaa tulee toivon mukaan pian täyttymään..

 

 

Articuno tulevana perjantaina

 

 

ja Chimecho joskus.

 

 

Top 12 pitää sisällään tällaisen joukkion. Vahvinta Tyranitartani en pysty enää vahventamaan numerorivi neuroosini takia, mutta ehkä tuleva Tyrreni on jo syntyessään edeltäjäänsä vahvempi.

 

 

Tässä jokin aika sitten uuden tehtävä ominaisuuden myötä myyttinen Mew tuli vihdoin saatavilla, Sen yhyttämine oli mukavaa vaihtelua erinäisine tehtävineen ja odotankin jo innolla milloin Celebi vapautetaan maailmalle..... ilmeisesti joskus heinäkuun puolella.

 

Mewn kaverina pällistelee jo kuusi Mewtwota.... ja ensiviikolla olen taas menossa yhtä yrittämään. Olen pahoillani jos jonkun on vaikea tai mahdoton saada Mewtwota kokoelmiinsa, itselle siitä on kehittynyt jo vähän koominenkin tapaus. Jos voisin, antaisin omistani.

 

 

Erilaisia kivasti kimaltelevia värivirheellisiä möttiäisiäkin on jokunen jo kerääntynyt. Suurin osa yhteisö päivien antia, joten en hirveän suurta arvoa niille viitsi antaa. Sattumalta saadut Shuppet, Mightyhyeena ja Gyarados sen sijaan... ainiin ja Omanyte jonka löysin tänään.

 

 

Isketään vielä mukaan maaginen Machamp joukkioni ja paholaisen riivaamat pikkuepelit niin homma alkaa olla paketissa.

 

Kyllä vähän jo odottelisin neljännen generaation saapumista ja voipi olla, että se loppu kesän puolella niskaamme pärähtää. Sitä ennen Alolat ja aurinkoa pintaan.....o.O

 

 

God of War IV Loppulauselma

No niin. Kolmisen viikkoa siihen vierähti, mutta sain pelattua God of War IV tarina osuuden kunnialla läpi sekä touhuiltua kaikenmoista muutakin siinä välissä joten olen nyt valmis muodostamaan mielipiteeni kyseisestä mestariteoksesta.

Itselle God of War on hiukan kummallinen tapaus, vain hyvällä tapaa. Vanhaa God of Waria ei juurikaan ole enää nähtävissä. Peli on täysin toisenlainen kuin tähän tarinan pisteeseen johtaneet esiosat. Ja minusta tämä kasvutarina on todella onnistunut. Lineaarisen tarinan sijasta meillä on edessämme on avoinmaailma jonka tutkiminen ei pääty siihen kun päätarina saadaan päätökseen vaan tutkittavaa on vielä jäljellä paljon enemmän kuin mitä tarinan läpi samoaminen tarjoaa.

Entä tämä tarina sitten? Oliko se hyvä? Oli.
En tiedä millainen kokemus olisi jos ei aikaisempia pelejä olisi pelannut. Varmasti onnistunut kokemus, mutta itselleni ehkä parasta antia oli menneiden muistelu. Isäksi tulleen Kratoksen kurinalainen yritys kasvattaa pojastaan paremman miehen kuin mitä hän oli. Ilman tietoa siitä mistä mies on tulossa kokemus olisi ollut mielestäni hiukan puolittainen.
Aluksi se oli hämmentävää kohdata partasuinen hökkeliin vetäytynyt ukkeli, kirjaimellinen Ghost of Sparta, mutta tarinan alkumetreillä kävi jo selväksi, että näin on parempi. Pidän enemmän uudesta Kratoksesta kuin vanhasta. Toki hän ei enää eeppisesti varasta Haadeksen sielua tai..... revi Heliokselta päätä irti... Mutta nyt hänessä on toisenlaista eeppisyyttä, kasvua siitä mitä hän joskus oli.

God of  War muistuttaa mielestäni enemmän Tomb Raideria aarteen etsintöineen sekä Last of Usia isä poika tematiikkoineen. Myös hyvin elokuvamainen tarinan kerronta oli suuri plussa, vaikka ohjaimeen ei välillä tarvinnut juuri koskea se ei haitannut.
Ehkä suuri silmiin pistävä ero aikaisempiin God of Wareihin oli seikka jota ei aikaisemmissa ole lainkaan nähty. Nimittäin huumori. Isän ja pojan kinastelu ja ainainen BOY! ottivat välillä hiukan koomisia piirteitä. Yksi mieleen jääneimpiä keskustelun pätkiä oli kun Kratos jäi kiinni naurahtamisesta jota hän ei tietenkään suostunut myöntämään. Olisiko vanha Kratos naurahtanut? Ei tietenkään. Myös sivuhahmojen virkaa toimittavat jörö ja bakteeri kammoinen kääpiö kaksikko sekä mukana roikkuva Mimirin pää toivat oman virneensä tarinan kulkuun.
Lyhyesti sanottuna God of War muistutti hyvin paljon onnistunutta Marvel elokuvaa.

Seuraavan osan odotus tulee olemaan pitkä. Jos uskallan veikata, ehkä Kratos Atreuksineen palaa 2021-2022 tienoilla. Voi olla, että tämäkin arvio on turhan aikainen, mutta ainahan voi toivoa. Sillä pieniä ja ei niin pieniä viitteitä tulevasta oli havaittavissa. Poikansa kuoleman myötä viholliseksi muuttuva ystävä, huolestuttava verhon takaa hetkeksi paljastuva tulevaisuutta ennustava seinämaalaus, loppuhuipentuman tieto siitä, että Atreuksen äiti kutsui poikaansa eräällä toisella nelikirjaimisella jumalnimellä kuin seuraavana mainittava ja yllätys lopun Thor. Joten antia kyllä on seuraaviinkin osiin. Pelissä on jopa pieni viite Egyptiin ja sen jumaliin, mutta en usko Kratoksen matkan  sinne asti johtavan, ellei molempia mytologioita ympätä yhteen. Eiköhän Kratoksen ja Atreuksen norjan matka pääty Odiniin.... tuleeko sen jälkeen enää God of Wareja? Jotenkin en usko, mutta en tiedä. Ehkä Atreus jatkaa matkaansa isänsä jälkeen muihin mytologioihin.

Ja vaikka tarina on nyt ohi, tekemistä on vielä paljon. Tiedän jo, että hermoni tulevat venymään äärimmilleen etsiessäni Odinin korppeja, mutta todella haluan saada kaiken mahdollisen tehtyä. God of War on niitä pelejä joita vain ei voi jättää kesken, se olisi häväistys.
Jos jotain negatiivista pitäisi uusimmasta GoWista sanoa se olisi, että vastaan talsivat vihulaiset ovat vähän turhan geneerisiä kopioita. Siinä missä Kreikan mytologiasta oli ammennettu mieletön määrä ikonisia otuksia, minotaurukset, kentaurit, meduusat, kykloopit, harpyijat jne... Isommista otuksista puhumattakaan Hydra, Kraken..... ja ylipäätään lukuisat jumalat ja titaanit. Norjan otus anti rajoittui aikapaljon draugreihin eri muodoissa pieninä ja vähän isompina seassa jokunen vähän erikoisempi otus ehkä pahaenteisesti ilmassa leijuvat Valkyyrit ovat pelin mieleenpainuvin vastustaja.
Toisaalta taas pelin paino on enemmän tarinassa, joten vihulaisten puute paikkaantuu kyllä sillä.

Täysin puolueeton raatini antaa Kratoksen + pojan edesottamuksille arvosanaksi kuitenkin 9/10 ei aivan täydellinen mutta loistava kokonaisuus.

God of War IV

Hiukan olen myöhässä. Tämä blogi postaus oli tarkoitus kirjoittaa jota kuinkin viikko sitten. Mutta koska mystiset ovat postin tiet ja ennakkotilattu tuote (lähetetty viime viikon maanantaina) saapui vasta eilen niin eipä siinä oikein ollut materiaalia mistä ammentaa.
Onko hiukan turhaa tilata mitään ennakkoon jos tavara tulee kuitenkin viikko julkaisu päivän jälkeen? o.O

Mutta koska valoisa ja lämmin kausi alkaa lähestymään eipä minulla kauhea kiire ole peliä edes pelaamaan. Kun nyt viimeiset kahdeksan kuukautta on rämpinyt läpi rännän loskan lumen mudan veden jään harmaan ja pimeän jotenkin tulee sellainen kutina että nämä vähäiset nopeasti ohimenevät valoisat kuukaudet voisi käyttää jotenkin muutenkin kuin vaihtoehtoisen näytön edessä toljottaen ja mielikuvitus maailmoissa seikkaillen.... Kun voi laittaa tossut jalkaan ja seikkailla itsensä ulos ja etsiä vaikka... köh.. Pokémoneja pieneltä kännykän näytöltä..

Noh, jorinat sikseen ja asiaan. Tämän postauksen aiheena siis God of War IV (4) tai God of War (2018) ihan miten sen haluaa itse numeroittaa. Itse pitäydyn roomalaisessa numeroinnissa vaikkei sitä pelin kanteen olisi painettukkaan.

Tähän väliin onki syytä ehkä kirjoittaa, että mahdollisia SPOILEREITA saattaa olla luvassa, joten jos et halua SPOILATA tarinan kulkua täältä sen enempää kuin mistään muualtakaan. Kannattaa jättää lukeminen väliin.

GoW on, jälleen, yksi niitä pelejä joiden juuret ovat syvällä pelaajan historiassani. Veressä.
Olen pelannut jokaista God of Waria ja se on kuulunut suosikki peli sarjojeni joukkoon alusta asti. Enää en muista kuinka monta kertaa ensimmäinen osa tuli tahkottua lävitse kun se aikoinaan vuonna 2005... 13 vuotta sitten!... julkaistiin, mutta monta on varma vastaukseni. Myös toinen osa sai osakseen perusteellisen huomion ja jokunen hetki PS2 ajan jälkeen PS3n uudelleen julkaisutkin jaksoivat pitää pintansa.
Sitten en tiedä mikä muuttui. Mutta kolmannen osan olen pelannut läpi vain kerran... senkin julkaisusta jo kahdeksan vuotta.. ja sitten se jäi. Olen monesti ajatellut, että pitäisi pelata se uudelleen PS4 kun eipä tuo enää stroressa paljoa maksa. Mutta en ole ehtinyt viitsinyt halunnut.
Vaikka kolmas osa oli minusta kaikista eeppisin. Vihaisen miehen kostoretken kulminoitumis piste jota oli vuosia odotettu. Toisen ja kolmannen osan välissä oli pitkät kolme vuotta ja konsolikin ehti vaihtua. Muistan vieläkin kuinka toinen osa päättyi Kratoksen lähtiessä Titaanit mukanaan taistoon Olympys vuoren herruudesta ja kalvavan ymmärryksen siitä, että jatko osa ei nyt ihan heti tulisi olemaan kaupoissa.

Kolmas osa taasen päättyi kuten kostoretkillä usein on tapana päättyä. Vai odottiko joku onnellista loppua? Ja jo silloin pieni teaseri tulevasta neljännestä osasta laitettiin aluille. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin se on vihdoin täällä. Enkä minä tiedä siitä mitään.

“This is the story of a bear and a wolf, who wandered the realms nine to fulfill a promise of one before; they walk the twilight path, destined to discower the truth that is to come,”

Siinä missä kreikkalaisesta mytologiasta minulla oli edes pieni aavistus ennen God of Waria, ei norjalaisesta mytologiasta minulla ole juuri hajuakaan. Joitain pieniä pätkiä sieltä täältä, paikkoja, nimiä joita en osaa lausua, Marvel elokuvista tuttuja hahmoja, mutta ei juuri muuta. Jos joku sanoo Hades tiedän heti kenestä on kyse. Jopa nimet Deadalus ja Hephaestus herättävät vahvan muisti jäljen. Mutta jos joku mainitsee nimen Njörðr............... ei mitään. Ei niin yhtään mitään.
Onko tämä sitten huono asia? Ei tietenkään. Voin oppiakin jotain, tutustua uuteen mytologiseen maailmaan ja sen hahmoihin edes jollain tasolla.

Kuten jo mainitsinkin en ole peliä vielä palannut, enkä vielä oikein tiedä koska pelaan... joskus tässä lähipäivinä luultavasti. Enkä pahemmin ole mitään uutisia videoita arvosteluja katsellut.... mitänyt SPOILER!!! SPOILER!!!! SPOILER!!!! puoli vahingossa pelin salaiseksi lopuksi tituleeratun videon pätkän jossa paljastuu, että ukkosen jumala Thor tullaan näkemään varmaankin seuraavassa osassa surmasihan Kratos kuitenkin hänen toisen poikansa... tai ainakin toisen Modin tai Magnin.. ehkä molemmat.. en tiedä vielä kovin tarkkaan... Pitäisi kai itsekin pelata peli... ensin läpi... juuuu

 Tiedän myös sen, että God of War IV on pelattavuudeltaan kovin erilainen aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä missä aikaisemmat painuttuivat enemmän hack & slash suuntaiseen toimintaan on uudempi God of War enemmänkin seikkailu rpg puolen kauraa ensivaikutelmallisesti aika paljon kalleellaan Last of Us tyyliseen suuntaan jo pelkästään hamojensakin puolesta... Last of Us on myös yksi peli jonka haluaisin pelata uudelleen PS4llä mutten ole ehtinyt... jos ennen toisen osan julkaisua... senkin pelin hyvyydestä voisi jaaritella monta lausetta, varsinkin kun se muistuttaa hyvin paljon erästä suosikki tv sarjaani josta myös on tulossa aivan oma pelinsä ehkä jo tänä vuonna O.O, mutta jätetään se nyt johonkin toiseen kertaan.

Kun nyt en ole vielä ehtinyt GoW IV tä pelaamaan enkä juurikaan siitä tiedä, kuin jotain pientä. Voin vielä esittää toiveen. Toivoisin, että peli painottuisi enemmän hahmoihin ja tarinaan... Isän ja pojan väliseen siteeseen, kuin vihan sokaisemaan jumalolentojen tieltään raivaamiseen. Tiedän, että yliampuvaa väkivaltaa on luvassa, mutta se nyt on nykyviihteessä aika perus kauraa jonka voi ohittaa vienolla silmäkulman kohotuksella ja keskittyä olennaiseen.

Burnout Paradise Remastered!

Vähämpä tiesin kun tässä jokin aika sitten listasin listaa peleistä joita tältä vuodelta saatoin odottaa. Täysin puskista pari päivää ennen julkaisua sain tietää, että Burnout Paradise palaa PS4lle ja koska kyseinen peli on yksi, tietyllä tapaa ainut, suosikeistani se oli aikalailla pakko hankinta.

Alustetaan asiaa hiukan.
A: Kuulun ajokortittomaan vähemmistöön.
B: Kiinnostukseni autoihin on olematon.
C: Enkä tiedä/ymmärrä niistä juuri mitään.
D: Auto pelit ovat mielestäni tylsiä vaikkakin kokemukseni moottoroidusta kilpaurheilusta pelien saralla rajoittuu Mario Kart 64n ja Star Wars Raceriin, molemmat Nintendo 64 aikaisia pelejä. Mutta silloisina suosikkeina nekään eivät pärjää Burnout Paradiselle.

Jopa Burnout saagan kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat mielestäni tolkuttoman tylsintä turhan pitkine ratoineen ja kierrosmäärineen. Mutta kolmas osa muutti kaiken. Burnout 3 Takedown ja sitä seurannut Revenge olivat loistavia kaahailu pelejä. Näköjään wikipedia osaa kertoa, että sarjaa kuuluu myös Dominator O.o Jostain syystä en muista kyseistä peliä. Aivan varmasti olen sitä pelannut.... Hämmentävää..

Burnout Paradise on myös ensimmäisiä pelejä joita tuli PS3lla pelailtua ja vaikka ensimmäisestä ilmestymispäivästä alkaa olla 10 vuotta ei Ps4 remasteroitu versio tunnut juurikaan ajan hampaissa kärsineen. Samaa ei voi sanoa pelaajasta. Hyvin pian sain huomata, ettei silmän ja käden koordinaatio ole aivan samassa hapessa kuin silloin. Varsinkaan kun en PS3 Burnoutin jälkeen ole mitään muuta ajopeliä pelannut. Kartan ja tien samanaikainen seuraaminen tuotti aluksi pieniä haasteita, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan.

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

Miksi sitten Burnout Paradise ja pari edeltäjäänsä jättää omassa mielessäni muut ajopelit varjoonsa?
Ehkä siksi, että Burnout ei ole turhan todellinen. Fysiikan lait ovat hiukan kieli poskellaan. Sitä voi vain painaa kaasun pohjaan ja kiitää eteenpäin syöksyen milloin mistäkin hyppyristä, täysin päättömästi Wolfgang Amadeus Mozart 9 sinfonian pauhatessa taustalla.
Burnoutissa on tarkoitus pitää hauskaa, koheltaa rämäpäisesti ja sinkoilla sinne tänne... toki kilpaillakin ja päihittää pistesijoja. Ja myönnettäköön kyllä se aina hiukan ketuttaa kun niukasti tulee kisassa toiseksi ja hätiköiden runttaa autonsa lyhtypylvääseen juuri ennen ratkaisevaa käännöstä. Mutta se tuo hyvää vastapainoa päättömälle kaahailulle. Burnout on myös hyvä stressin lievittäjä, voi sulkea kaiken muun pois valita hyvän tausta nauhan ja purkaa elämäntuskansa digitaaliselle ajotantereelle.

 

 

Ainut hyvin ohut miinus jonka joudun Burnout Paradiselle antamaan on sen Soundtrack. Vaikka se sisältääkin lukuisia hyviä tausta kipaleita. Omina suosikkeinani N.E.R.Din Rockstar ja Jupiter Onein Fire Away. Ja vaikka mukana on myös monia aikaisempien osien kipaleita pari on unohtunut joukosta. Burnout Ravengessä muka ollut Apocalyptican Life Burns ja Billy Talentin Red Flag (muistin ethä se oli Fallen Leaves, mutta eipä ollutkaan.) ja on tuolla aivopoimuissa muutama muukin menneiden pelien ääniraita joka ei päässyt mukaan Paratiisin soitto listoille, joten tästä syystä hyvin ohut ja lyhyt miinus muuten täydelliselle kaahailu pelille.

Yellowcard Lights and Sounds oli vielä yksi....

 

 

Cities: Skylines PS4 edition

Jo jonkin aikaa pelirintamani on koostunut erinäisistä simulaatioista. Ensin Simistä ja nyt Cities: Skylinesistä. Molemmat ovat jäänne lapsuus ajoilta. Silloinen SimCity oli suuri suosikkini, enkä oikeastaan sen jälkeen olekaan minkään sortin kaupungin rakennus peliä päässyt pelailemaan.

Cities osui silmääni täysin sattumalta. Hirveästi en ole viime aikoina pelimaailman kehityksessä ollut mukana kun en edes tiennyt kyseisen pelin Ps4 ilmestyneen jo jonkin aikaa sitten. Joskus vuosia aiemmin muistan nähneeni jonkin pätkän suomalaisten kehittämästä kovin kehutusta kaupungin kehitys pelistä. Joten pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan.

En tiedä miksi se on niin, mutta kaikki tällainen näpertely on kohdallani kovin koukuttavaa. Pelissä ei ole tarinaa huimine juonen käänteineen, se ei sisällä mielenkiintoisia hahmoja eikä huikeita maisemia. Odotat vain, että kaupunkisi kasvaa ja kehittyy, että rahahanat pysyvät auki ja saat vihdoin ostettua sen uuden sairaalan tai poliisi aseman, palolaitoksen.... minkä ikinä ja pidät siinä samalla huolen kaupunkilaisten hyvinvoinnista. Kuulostaako hauskalta? Se on... kunnes ei enää olekaan.

Olen ymmärtänyt, että en ole kovin hyvä kaupungin rakentaja. Luulin sen olevan helppoa. Parit tiet ja taloja, seuraan tilanteen kehittymistä. Mutta ei. Kun homma lähtee lapasesta pakettia on aika hankala enää pitää kasassa. Kuvan kaaos menee oman toheloinnin piikkiin, kun viemäröinti ikävästi pääsi risteämään puhtaan veden kanssa ja sitten se lakkasi kokonaan olemasta... viemäröinti siis.
Mutta viemäröintiä ja omaa tohelointia pahempi uhka on vanheneva väestö. Tässä jo parina kertana olen päässyt todistamaan kuinka hyvin kehitys suuntainen imperiumini lähtee romahtamaan kuin korttitalo kun aikansa kaupunkini ylellisistä palveluista nauttineet asukkaani päättävät kaikki kuolla samana päivänä. Parissa hetkessä nousukiito katkeaa ja muuttuu vapaa pudotukseksi, etkä itse oikein edes ymmärrä mikä meni pieleen. Peli kun ei taida tuntea eläkkeelle jäämisen käsitettä... No onhan se suomalaisten kehittämä... Kansan vanhimman osan poistuessa elävien kirjoista tehtaat ja suurin osa työpaikoista päättää seurata mukana ja kaupungin budjetti onkin äkkiä miljoonan miinuksella.

Toinen murheenryyni on liikenne. En ole onnistunut vielä kertaakaan tekemään onnistuneita liikenne ratkaisuja. Jälleen luulin tehneeni. Peli todisti, että ei, et tehnyt. 57 rekkaa on jumissa kiertoliittymässä ja juna yhteyskään ei pelaa koska viisi junaa on jumissa asemalla koska raiteet risteävät juuri kriittisen ajoväylän kanssa jota kukaan ei jostain käsittämättömästä syystä ehdi ylittämään. Ehkä koomisinta on se kuinka usein näen milloin minkäkin hälytysajoneuvon kiitävän turmapaikan ohi koska pelin liikennesäädösten mukaan vastaantulijan kaistalle ei saa koukata. Ei edes silloin vaikka ala-aste olisi ilmiliekeissä. Kiltisti on ajettava 8,5 kilometriä tienpäähän ja kiidettävä toista kaistaa takaisin palopaikalla mikäli sikäli siellä vielä olisi jotain pelastettavaa.

Peli antaa käyttäjälleen mahdollisuuden rajattomiin rahoihin, mutta mahdollisuus trophyihin menee samalla mikäli tähän oljenkorteen tarttuu. Välillä olen harkinnut, että kokeilisin. Koska haluaisin vain saada rakennettua toimivan kaupungin. Mutta sitten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se ei kannata. Varmasti loputon rahantulo helpottaisi äärettömästi kaupungin kehitystä, mutta se ei olisi mitään. Pystyisin suoraan rakentamaan unelmieni kaupungin ja mitä sitten? O.o Hankalamman kautta äheltäessä sitä tietää tehneensäkin jotain... oikein. Ansainneensa ne uudet +7 kaupunkiin muuttanutta ja pienet lisä ansiot.

Cities: Skylines on hyvin kaksi ulotteinen peli. Kaiken sujuessa se on mitä viihdyttävintä ajantappoa homman ajautuessa sivuraiteille mitä turhauttavinta ja toivottominta puuhastelua. Mutta huonoimmillaankin peli aiheuttaa aikakin itsessäni naivia periksiantamattomuutta. Jos vielä kerran kokeilen, ehkä sitten onnistun.
Eilenkin kun puolentoista tunnin pelailun jälkeen päätin olla tallentamatta kaupunkini ajauduttua täyteen juurikin vanhenevasta väestöstä johtuneeseen kaaokseen ja lupasin itselleni, että ei enää, antaa olla, pidän taukoa pari viikkoa ja yritän sitten uudelleen. Löydän itseni kuitenkin vielä tänä iltana tvn äärestä, sillä minulla on jo suunnitelma kuinka välttää kansalaistani joukko kuolema.