God of War IV

Hiukan olen myöhässä. Tämä blogi postaus oli tarkoitus kirjoittaa jota kuinkin viikko sitten. Mutta koska mystiset ovat postin tiet ja ennakkotilattu tuote (lähetetty viime viikon maanantaina) saapui vasta eilen niin eipä siinä oikein ollut materiaalia mistä ammentaa.
Onko hiukan turhaa tilata mitään ennakkoon jos tavara tulee kuitenkin viikko julkaisu päivän jälkeen? o.O

Mutta koska valoisa ja lämmin kausi alkaa lähestymään eipä minulla kauhea kiire ole peliä edes pelaamaan. Kun nyt viimeiset kahdeksan kuukautta on rämpinyt läpi rännän loskan lumen mudan veden jään harmaan ja pimeän jotenkin tulee sellainen kutina että nämä vähäiset nopeasti ohimenevät valoisat kuukaudet voisi käyttää jotenkin muutenkin kuin vaihtoehtoisen näytön edessä toljottaen ja mielikuvitus maailmoissa seikkaillen.... Kun voi laittaa tossut jalkaan ja seikkailla itsensä ulos ja etsiä vaikka... köh.. Pokémoneja pieneltä kännykän näytöltä..

Noh, jorinat sikseen ja asiaan. Tämän postauksen aiheena siis God of War IV (4) tai God of War (2018) ihan miten sen haluaa itse numeroittaa. Itse pitäydyn roomalaisessa numeroinnissa vaikkei sitä pelin kanteen olisi painettukkaan.

Tähän väliin onki syytä ehkä kirjoittaa, että mahdollisia SPOILEREITA saattaa olla luvassa, joten jos et halua SPOILATA tarinan kulkua täältä sen enempää kuin mistään muualtakaan. Kannattaa jättää lukeminen väliin.

GoW on, jälleen, yksi niitä pelejä joiden juuret ovat syvällä pelaajan historiassani. Veressä.
Olen pelannut jokaista God of Waria ja se on kuulunut suosikki peli sarjojeni joukkoon alusta asti. Enää en muista kuinka monta kertaa ensimmäinen osa tuli tahkottua lävitse kun se aikoinaan vuonna 2005... 13 vuotta sitten!... julkaistiin, mutta monta on varma vastaukseni. Myös toinen osa sai osakseen perusteellisen huomion ja jokunen hetki PS2 ajan jälkeen PS3n uudelleen julkaisutkin jaksoivat pitää pintansa.
Sitten en tiedä mikä muuttui. Mutta kolmannen osan olen pelannut läpi vain kerran... senkin julkaisusta jo kahdeksan vuotta.. ja sitten se jäi. Olen monesti ajatellut, että pitäisi pelata se uudelleen PS4 kun eipä tuo enää stroressa paljoa maksa. Mutta en ole ehtinyt viitsinyt halunnut.
Vaikka kolmas osa oli minusta kaikista eeppisin. Vihaisen miehen kostoretken kulminoitumis piste jota oli vuosia odotettu. Toisen ja kolmannen osan välissä oli pitkät kolme vuotta ja konsolikin ehti vaihtua. Muistan vieläkin kuinka toinen osa päättyi Kratoksen lähtiessä Titaanit mukanaan taistoon Olympys vuoren herruudesta ja kalvavan ymmärryksen siitä, että jatko osa ei nyt ihan heti tulisi olemaan kaupoissa.

Kolmas osa taasen päättyi kuten kostoretkillä usein on tapana päättyä. Vai odottiko joku onnellista loppua? Ja jo silloin pieni teaseri tulevasta neljännestä osasta laitettiin aluille. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin se on vihdoin täällä. Enkä minä tiedä siitä mitään.

“This is the story of a bear and a wolf, who wandered the realms nine to fulfill a promise of one before; they walk the twilight path, destined to discower the truth that is to come,”

Siinä missä kreikkalaisesta mytologiasta minulla oli edes pieni aavistus ennen God of Waria, ei norjalaisesta mytologiasta minulla ole juuri hajuakaan. Joitain pieniä pätkiä sieltä täältä, paikkoja, nimiä joita en osaa lausua, Marvel elokuvista tuttuja hahmoja, mutta ei juuri muuta. Jos joku sanoo Hades tiedän heti kenestä on kyse. Jopa nimet Deadalus ja Hephaestus herättävät vahvan muisti jäljen. Mutta jos joku mainitsee nimen Njörðr............... ei mitään. Ei niin yhtään mitään.
Onko tämä sitten huono asia? Ei tietenkään. Voin oppiakin jotain, tutustua uuteen mytologiseen maailmaan ja sen hahmoihin edes jollain tasolla.

Kuten jo mainitsinkin en ole peliä vielä palannut, enkä vielä oikein tiedä koska pelaan... joskus tässä lähipäivinä luultavasti. Enkä pahemmin ole mitään uutisia videoita arvosteluja katsellut.... mitänyt SPOILER!!! SPOILER!!!! SPOILER!!!! puoli vahingossa pelin salaiseksi lopuksi tituleeratun videon pätkän jossa paljastuu, että ukkosen jumala Thor tullaan näkemään varmaankin seuraavassa osassa surmasihan Kratos kuitenkin hänen toisen poikansa... tai ainakin toisen Modin tai Magnin.. ehkä molemmat.. en tiedä vielä kovin tarkkaan... Pitäisi kai itsekin pelata peli... ensin läpi... juuuu

 Tiedän myös sen, että God of War IV on pelattavuudeltaan kovin erilainen aikaisempiin osiin verrattuna. Siinä missä aikaisemmat painuttuivat enemmän hack & slash suuntaiseen toimintaan on uudempi God of War enemmänkin seikkailu rpg puolen kauraa ensivaikutelmallisesti aika paljon kalleellaan Last of Us tyyliseen suuntaan jo pelkästään hamojensakin puolesta... Last of Us on myös yksi peli jonka haluaisin pelata uudelleen PS4llä mutten ole ehtinyt... jos ennen toisen osan julkaisua... senkin pelin hyvyydestä voisi jaaritella monta lausetta, varsinkin kun se muistuttaa hyvin paljon erästä suosikki tv sarjaani josta myös on tulossa aivan oma pelinsä ehkä jo tänä vuonna O.O, mutta jätetään se nyt johonkin toiseen kertaan.

Kun nyt en ole vielä ehtinyt GoW IV tä pelaamaan enkä juurikaan siitä tiedä, kuin jotain pientä. Voin vielä esittää toiveen. Toivoisin, että peli painottuisi enemmän hahmoihin ja tarinaan... Isän ja pojan väliseen siteeseen, kuin vihan sokaisemaan jumalolentojen tieltään raivaamiseen. Tiedän, että yliampuvaa väkivaltaa on luvassa, mutta se nyt on nykyviihteessä aika perus kauraa jonka voi ohittaa vienolla silmäkulman kohotuksella ja keskittyä olennaiseen.

Burnout Paradise Remastered!

Vähämpä tiesin kun tässä jokin aika sitten listasin listaa peleistä joita tältä vuodelta saatoin odottaa. Täysin puskista pari päivää ennen julkaisua sain tietää, että Burnout Paradise palaa PS4lle ja koska kyseinen peli on yksi, tietyllä tapaa ainut, suosikeistani se oli aikalailla pakko hankinta.

Alustetaan asiaa hiukan.
A: Kuulun ajokortittomaan vähemmistöön.
B: Kiinnostukseni autoihin on olematon.
C: Enkä tiedä/ymmärrä niistä juuri mitään.
D: Auto pelit ovat mielestäni tylsiä vaikkakin kokemukseni moottoroidusta kilpaurheilusta pelien saralla rajoittuu Mario Kart 64n ja Star Wars Raceriin, molemmat Nintendo 64 aikaisia pelejä. Mutta silloisina suosikkeina nekään eivät pärjää Burnout Paradiselle.

Jopa Burnout saagan kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat mielestäni tolkuttoman tylsintä turhan pitkine ratoineen ja kierrosmäärineen. Mutta kolmas osa muutti kaiken. Burnout 3 Takedown ja sitä seurannut Revenge olivat loistavia kaahailu pelejä. Näköjään wikipedia osaa kertoa, että sarjaa kuuluu myös Dominator O.o Jostain syystä en muista kyseistä peliä. Aivan varmasti olen sitä pelannut.... Hämmentävää..

Burnout Paradise on myös ensimmäisiä pelejä joita tuli PS3lla pelailtua ja vaikka ensimmäisestä ilmestymispäivästä alkaa olla 10 vuotta ei Ps4 remasteroitu versio tunnut juurikaan ajan hampaissa kärsineen. Samaa ei voi sanoa pelaajasta. Hyvin pian sain huomata, ettei silmän ja käden koordinaatio ole aivan samassa hapessa kuin silloin. Varsinkaan kun en PS3 Burnoutin jälkeen ole mitään muuta ajopeliä pelannut. Kartan ja tien samanaikainen seuraaminen tuotti aluksi pieniä haasteita, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan.

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

Miksi sitten Burnout Paradise ja pari edeltäjäänsä jättää omassa mielessäni muut ajopelit varjoonsa?
Ehkä siksi, että Burnout ei ole turhan todellinen. Fysiikan lait ovat hiukan kieli poskellaan. Sitä voi vain painaa kaasun pohjaan ja kiitää eteenpäin syöksyen milloin mistäkin hyppyristä, täysin päättömästi Wolfgang Amadeus Mozart 9 sinfonian pauhatessa taustalla.
Burnoutissa on tarkoitus pitää hauskaa, koheltaa rämäpäisesti ja sinkoilla sinne tänne... toki kilpaillakin ja päihittää pistesijoja. Ja myönnettäköön kyllä se aina hiukan ketuttaa kun niukasti tulee kisassa toiseksi ja hätiköiden runttaa autonsa lyhtypylvääseen juuri ennen ratkaisevaa käännöstä. Mutta se tuo hyvää vastapainoa päättömälle kaahailulle. Burnout on myös hyvä stressin lievittäjä, voi sulkea kaiken muun pois valita hyvän tausta nauhan ja purkaa elämäntuskansa digitaaliselle ajotantereelle.

 

 

Ainut hyvin ohut miinus jonka joudun Burnout Paradiselle antamaan on sen Soundtrack. Vaikka se sisältääkin lukuisia hyviä tausta kipaleita. Omina suosikkeinani N.E.R.Din Rockstar ja Jupiter Onein Fire Away. Ja vaikka mukana on myös monia aikaisempien osien kipaleita pari on unohtunut joukosta. Burnout Ravengessä muka ollut Apocalyptican Life Burns ja Billy Talentin Red Flag (muistin ethä se oli Fallen Leaves, mutta eipä ollutkaan.) ja on tuolla aivopoimuissa muutama muukin menneiden pelien ääniraita joka ei päässyt mukaan Paratiisin soitto listoille, joten tästä syystä hyvin ohut ja lyhyt miinus muuten täydelliselle kaahailu pelille.

Yellowcard Lights and Sounds oli vielä yksi....

 

 

Cities: Skylines PS4 edition

Jo jonkin aikaa pelirintamani on koostunut erinäisistä simulaatioista. Ensin Simistä ja nyt Cities: Skylinesistä. Molemmat ovat jäänne lapsuus ajoilta. Silloinen SimCity oli suuri suosikkini, enkä oikeastaan sen jälkeen olekaan minkään sortin kaupungin rakennus peliä päässyt pelailemaan.

Cities osui silmääni täysin sattumalta. Hirveästi en ole viime aikoina pelimaailman kehityksessä ollut mukana kun en edes tiennyt kyseisen pelin Ps4 ilmestyneen jo jonkin aikaa sitten. Joskus vuosia aiemmin muistan nähneeni jonkin pätkän suomalaisten kehittämästä kovin kehutusta kaupungin kehitys pelistä. Joten pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan.

En tiedä miksi se on niin, mutta kaikki tällainen näpertely on kohdallani kovin koukuttavaa. Pelissä ei ole tarinaa huimine juonen käänteineen, se ei sisällä mielenkiintoisia hahmoja eikä huikeita maisemia. Odotat vain, että kaupunkisi kasvaa ja kehittyy, että rahahanat pysyvät auki ja saat vihdoin ostettua sen uuden sairaalan tai poliisi aseman, palolaitoksen.... minkä ikinä ja pidät siinä samalla huolen kaupunkilaisten hyvinvoinnista. Kuulostaako hauskalta? Se on... kunnes ei enää olekaan.

Olen ymmärtänyt, että en ole kovin hyvä kaupungin rakentaja. Luulin sen olevan helppoa. Parit tiet ja taloja, seuraan tilanteen kehittymistä. Mutta ei. Kun homma lähtee lapasesta pakettia on aika hankala enää pitää kasassa. Kuvan kaaos menee oman toheloinnin piikkiin, kun viemäröinti ikävästi pääsi risteämään puhtaan veden kanssa ja sitten se lakkasi kokonaan olemasta... viemäröinti siis.
Mutta viemäröintiä ja omaa tohelointia pahempi uhka on vanheneva väestö. Tässä jo parina kertana olen päässyt todistamaan kuinka hyvin kehitys suuntainen imperiumini lähtee romahtamaan kuin korttitalo kun aikansa kaupunkini ylellisistä palveluista nauttineet asukkaani päättävät kaikki kuolla samana päivänä. Parissa hetkessä nousukiito katkeaa ja muuttuu vapaa pudotukseksi, etkä itse oikein edes ymmärrä mikä meni pieleen. Peli kun ei taida tuntea eläkkeelle jäämisen käsitettä... No onhan se suomalaisten kehittämä... Kansan vanhimman osan poistuessa elävien kirjoista tehtaat ja suurin osa työpaikoista päättää seurata mukana ja kaupungin budjetti onkin äkkiä miljoonan miinuksella.

Toinen murheenryyni on liikenne. En ole onnistunut vielä kertaakaan tekemään onnistuneita liikenne ratkaisuja. Jälleen luulin tehneeni. Peli todisti, että ei, et tehnyt. 57 rekkaa on jumissa kiertoliittymässä ja juna yhteyskään ei pelaa koska viisi junaa on jumissa asemalla koska raiteet risteävät juuri kriittisen ajoväylän kanssa jota kukaan ei jostain käsittämättömästä syystä ehdi ylittämään. Ehkä koomisinta on se kuinka usein näen milloin minkäkin hälytysajoneuvon kiitävän turmapaikan ohi koska pelin liikennesäädösten mukaan vastaantulijan kaistalle ei saa koukata. Ei edes silloin vaikka ala-aste olisi ilmiliekeissä. Kiltisti on ajettava 8,5 kilometriä tienpäähän ja kiidettävä toista kaistaa takaisin palopaikalla mikäli sikäli siellä vielä olisi jotain pelastettavaa.

Peli antaa käyttäjälleen mahdollisuuden rajattomiin rahoihin, mutta mahdollisuus trophyihin menee samalla mikäli tähän oljenkorteen tarttuu. Välillä olen harkinnut, että kokeilisin. Koska haluaisin vain saada rakennettua toimivan kaupungin. Mutta sitten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se ei kannata. Varmasti loputon rahantulo helpottaisi äärettömästi kaupungin kehitystä, mutta se ei olisi mitään. Pystyisin suoraan rakentamaan unelmieni kaupungin ja mitä sitten? O.o Hankalamman kautta äheltäessä sitä tietää tehneensäkin jotain... oikein. Ansainneensa ne uudet +7 kaupunkiin muuttanutta ja pienet lisä ansiot.

Cities: Skylines on hyvin kaksi ulotteinen peli. Kaiken sujuessa se on mitä viihdyttävintä ajantappoa homman ajautuessa sivuraiteille mitä turhauttavinta ja toivottominta puuhastelua. Mutta huonoimmillaankin peli aiheuttaa aikakin itsessäni naivia periksiantamattomuutta. Jos vielä kerran kokeilen, ehkä sitten onnistun.
Eilenkin kun puolentoista tunnin pelailun jälkeen päätin olla tallentamatta kaupunkini ajauduttua täyteen juurikin vanhenevasta väestöstä johtuneeseen kaaokseen ja lupasin itselleni, että ei enää, antaa olla, pidän taukoa pari viikkoa ja yritän sitten uudelleen. Löydän itseni kuitenkin vielä tänä iltana tvn äärestä, sillä minulla on jo suunnitelma kuinka välttää kansalaistani joukko kuolema.

Loistava Maaginen Karppi

 

Kuten uuden vuoden alla uhkailin. Yritän tänä vuonna hiukan kehittää korttikokoelmaani ja palata alkuperäisiin tavoitteisiin joista yksi on kerätä kaikki alkuperäiset Shining kortit.

No yksi on nyt niitattu... yhdeksänkö vielä on jäljellä o.O kenties.

Yritän koota kaikki kortit myös tänne blogiin tavallaan jonkinlaiseksi päivä kirjaksi. Voin sitten vuoden lopussa katsoa onnistuinko hullussa hankkeessani.

Pelivuosi 2018

Tässä menneinä päivinä olen silmäillyt, ja voivotellut, ja silmäillyt vähän lisää tänä vuonna julkaistavia pelejä. Joista osa tuli täytenä yllätyksenä, osaa osasin odottaa muta en näin aikaisin....... aikaisinpa tosiaan....
Viime vuosi taisi mennä neljän pelin parissa, joista kaksi olisi voinut jäädä ostamatta. Tänä vuonna tuo neljä tuntuu tulevan täyteen jo vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Ironisesti kyllä vaikka vuosia on kulunut hairahdun samoihin houkutuksiin kuin aikaisemminkin. Samat pelit jotka aikoinaan olivat suosikkeja palaavat eloon uusintapainosten muodossa.

Ensimmäisenä odotuslistallamme on Shadow of the Colossus joka saapuu kauppoihin ihan tässä kohta puoliin, 07.02.
SotC ehti käydä kääntymässä PS3 puolella, jolloin se tuli myös hankittua ja pelattua. Mutta alkuperäisestä PS2 julkaisusta on jo vierähtänyt hiukan aikaa. 18.10.2005 kertoo google.
Silti kaikkien näiden vuosien ja uusintapainosten jälkeen SotC houkutin on vahva. En usko, että hankin peliä heti kättelyssä. Mutta jossain vaiheessa tätä vuotta, ehkä kun se vielä vähän halpenee jo melko kohtuullisesta hinnastaan.
Maailma on kuitenkin muuttunut sen verran 13 vuodessa, ettei Colossuksen ote ole niin vahva. Siinä missä muinoin, silloin kun olin vielä nuori. Colossus oli taistelua jänniä ja hurjia jättejä vastaan. Nyt moraalinen kompassi ei anna enää niin paljo myöden. Asetelma on muuttunut. Pelin pieni mies ei olekaan enää sankari, vaan itsekkäistä syistä armotta jättejä jahtaava....tappaja. Lajinsa viimeisiä olentoja metsästäessäni mieleeni pakosti hiipii käsitys siitä, että ei tämä nyt ihan oikein ole. Tämä ei nyt tunnu oikein hyvältä. Tavallaan myös odotan sitä, että joudun hiukan pakottamaan itseäni toimimaan epämieluisalla tavalla. Sillä parhaita pelejä/tarinoita ovat kuitenkin mielestäni ne jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jotka eivät vain ole...... viihdettä
Mutta kai pelissä on aina ollut moraalinen opetuksensa, jos sen loppua lähtee tarkemmin tarkastelemaan. Kovin surullinen ja ankea..... ansaittukko?
Se mikä Colossuksessa edelleen viehättää ovat maisemat, jylhä yksinäisyyden tunne jota harvemmin on peleissä tarjolla. Se kuinka hiljaisuuden ruohoaron äärettömyyden keskellä voi tuntea tv ruudulta on jotain todella upeaa. Myös epärealistinen digitaalisen veden pelko joka on ollut osa identiteettiäni aina Super Mario 64 ajoista lähtien houkuttaa samoamaan Colossuksen jylhiä maisemia. Synkät sumuiset lammet tuntuivat aikoinaan ylitsepääsemättömiltä. Odotus, että kohta jokin nappaa ja vetää pinnanalle aiheutti vahvoja väristyksiä. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta synkkä vesi ei edelleenkään herätä luottamustani.

God of War on peli sarja joka on odottanut pitkään omaa osaansa blogissani. Nyt siihen on tänä vuonna viimein avautunut mahdollisuus huhtikuun lopulla julkaistavan God of War (4) (2018) muodossa.
Gow on peli sarja joka on kulkenut mukana koko peli historiani. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2005, toinen 2007 ja kolmannestakin osasta on kulunut jo kohta kahdeksan vuotta.
Aikoinaan Gow oli yksi suosikeistani, edelleen muistelen sitä lämmöllä. Peli onnistui opettamaan minulle enemmän kreikan mytologian hahmoista kuin yksikään historian tunti.
Siltikään en enää hankkinut PS4 remasteroitua God of War 3, vaikken pelannut kyseistä peliä kuin kerran kun se ilmestyi. Ensimmäiset kaksi osaa tuli tahkottua läpi varmaan ainakin viisi kertaa. Voi olla, että jossain vaiheessa haluan kokea kolmannen osan uudestaan, mutta tänä vuonna katseeni kohdistuu neljänteen. Sillä sitä on odotettu, osa minusta ei koskaan uskonut sen edes tulevan. Mutta tulipa kuitenkin. Vielä en tiedä pelistä mitään.... kun olen tämän kirjoittanut menen youtubeen katsomaan jonkin uusimmista trailereista. Sen verran tiedän, että Kratoksella tuolla pelimaailman vihaisimmalla kirjaimellisesti jumalia turpaan lyövällä kaljupäällä on poika ja tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin mytologista pohjolaa.
Muuten en oikeastaan tiedä mitä edes odottaa. Toivoisin, että God of War 4 ottaisi tarinallisesti tällaisen Last Of Us henkisin lähestymistavan, hiukan aikuismaisemman tarinan. Ei niin kosto vetoisen kuin pelin aiemmat osat.
Tavallaan neljäs osa tuntuu kovin irralliselta... tällainen spin off alkuperäisestä ja luultavasti vaikkei pelin historiasta mitään tietäisikään sitä on helppo lähestyä omana yksilönään ja mahdolliset menneisyyteen viittaavat yksityiskohdat avautuvat niille jotka ovat pelisarjan muitakin osia pelailleet.
Minulle tuleva God of War on hiukan kuin Skyrim aikoinaan. Jotenkin sitä ei uskonut tulevaksi, kaikki odotus ja hypetys oli ainutlaatuisempaa ja peli onnistui lunastamaan kaikki odotukset ja antamaan vielä vähän enemmänkin. En tiedä onko Gow tämän vuoden Skyrimini, potenttiallia siltä ei ainakaan puutu, mutta jää nähtäväksi.

Vain noin kuukausi God of Warin jälkeen remasteroitu versio Dark Soulista näkee päivän valon. Peli jota en aikoinaan jaksanut pelata koska se oli........ liian vaikea 😅 Nykyään janoan Dark Soulin kaltaisia haasteita "vaikeita" pelejä pitäisi olla enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista päästä kokemaan DS uudestaan.... tai oikeastaan päästä vihdoin kokemaan se. Todella keskittyä siihen, eikä mennä sieltä missä aitaa ei ole eli muokata tallennettaan.... muutta ei niistä harharetkistä sen enempää.
Olen jo pitkään harkinnut, että haluaisin pelata DS 2 ja 3 uudelleen alusta asti läpi, pelasinhan Bloodbornenkin kolme kertaa alusta loppuun trophyineen kaikkineen... ja voisin mielihyvin tehdä sen vielä neljännenkin kerran... varmaan viidennenkin... kuudennen...
Juuri siitä syystä, että kaipaan haastetta jota kovin monella pelillä ei ole tarjota. Jos Demons Souls joskus löytäisi tiensä Ps4 olisi joulu taas... Siihen en koskaan oikein päässyt mukaan koska se oli.....liian vaikea 😒
Muistikuva Dark Soulista on kuitenkin kovin tuore, muistan tarinan, paikat, hahmot, vihulaiset, aikalailla kaiken tarvittavan kohtuullisen hyvin, mutta olen silti innostunut kohtaamaan DSoulin uudelleen Ps4llä toukokuun lopulla.


Kunniamaininta.

Ni No Kuni II ansaitsee paikkansa tällä listalla. Vaikka en usko sitä hankkivani. Ensimmäinen osa oli hyvä, mukaansatempaava, paljon sisältöä jne jne....... Mutta toinen osa ei herätä sen suurempia hankinta haluja. Voi olla, että peli jää omalla kohdalla hiukan muiden julkaisujen jalkoihin ja ehkä lei on tyylilajillisesti siirtynyt hiukan oman mukavuusalueen rajamaille.. En tiedä. Mutta lyhyt maininta. Katsokaan, tänä vuonna tulee. Jos, ette ole kokeilleet kokeilkaa ihmeessä. Suosittelen.

Shining Legends Super Premium Collection

Vuosi on saatu kohta pakettiin. Enkä hirveästi ole viimeaikoina blogini parissa puuhastellut. Tämäkin Pokémon aiheinen postaus on lojunut pölyttymässä jo jokusen kuukauden. Mutta nyt näin vuoden lopuksi se on enemmänkin kuin osuva.

Noin vuosi sitten ilmestyi yhteä suurin sanoin nimetty Mew & Mewtwo laatikko. Tänä vuonna paalupaikan sai Ho-oh ja Shining Legends joka settinä on tarkoitettu olevan uusinta versio vuosia sitten ilmestyneistä Neo sarjoihin kuuluneista Shining korteista.

Kyseisen laatikon saaminen suomeen osoittautui jälleen hiukan nihkeäksi. Aiemmin niin luotettavaksi osoittautunut amerikkalainen verkkokauppa oli todennut, että ulkomaille postitettavien pakettien postikulut ovat tästä lähtien kuusikymmentä euroa joten hetken näytti siltä, että nyt kyllä jää Ho-Ohit saamatta, onni kuitenkin kääntyi ja laatikko löytyi kuin löytyikin suomen puolelta. Usein kuitenkin pohdin kannattaako kyseisiä keräily laatikoita havitella, sillä se on täysin tuurista kiinni onko ostos onnistunut vai ei. Ja viime aikoina tuurini ei ole boosterien kohdalla kovinkaan kaksinen ollut.

Boxin mukana tulevien korttien lisäksi mukaan kuuluu tietenkin kymmenen Shining Legends boosteria, joita ei käsittääkseni myydä yksittäin vain vain osana jotakin editionin laatikkoa. Kymmenestä korttipaketista voisi jo odottaakkin jotain. Niillä rajoilla mentiin.

Raichut onnistuivat pelastamaan päivän ja sentään yksi Shining Rayquaza.... onneksi tuota nimeä ei tarvinnut ulkomuistista kirjoittaa..

Laatikon mukana tuli myös pieni vihkonen jossa esiteltiin alkuperäiset Shining kortit joita itsekin olen aina silloin tällöin haaveillut havittelevani. En kuitenkaan edelleenkään ainuttakaan omista, mikä sinänsä on hiukan harmi. Tehtävä ei suinkaan olisi mahdoton, en vain ole saanut aikaiseksi koska ajatukseni ovat olleet toisaalla.
Olen todennut, että olen liian paljon harhautunut uusien tuttavuuksien perään. Sun&Moon, Generations, Evolutions... viimeiset puolitoista vuotta prioriteettini on ollut enemmän uudessa kuin vanhassa. Niissä mitä aluksi aloin keräämään. Otin asiakseni kerätä kaikki ensimmäisen generaation aikaiset Pokémonit ja sen tein. Joten nyt otan asiakseni, päämääräksi vuodella 2018, että kerään jokaisen alkuperäisen Shining kortin. Se vaatii aikaa, en pysty siihen hetkessä...tai pystyn mutten viitsi.. Mutta vuosi. Vuosi on riittävän pitkä aika tavoitteen toteuttamiseksi.
Tarvitsisin kylläkin myös parit uudet kansiot.....😰

Elämän simulointia

Alussa ei ollut mitään. Sitten päätin luoda parit ukkelit.
Sims peli sarja on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Joskus ala-aste aikoina muistan sitä silloisen kaverini kanssa tietokoneella pelailleen. Myöhäisellä konsolikautenani koin Sims 2sen Ps2:lla, ja Sims 3/Petsin Ps3:lla sitten tuli tauko ja pitkä odotus. Siinä missä Sims 4:sta on jo vuosia sitten päässyt koneella pelaamaan saapui se PS4:lle vasta tässä jokin aika sitten.

Siinä mielessä Simin odotus ei ollut mitenkään turhan pitkä. Sims on sillä tavalla erilainen peli. Ei sitä mitenkään riemusta kiljuen malttamattomana osaa odottaa, on vain kivaa kun sekin on olemassa.
Siinä missä pidän Bloodbornen ja Dark Soulin haasteista, Skyrimin ja Fallouttien maailmojen tutkimisesta. Sims edustaa täysin vastakkaista päätä peleissä joista pidän, pitkäjänteisestä näpertelystä ja omien tarinoiden luomisesta.

Vaikka Simis usein arkistoidaankin juurikin elämäsimulaattori nimikkeen alle, minusta osuvampi ilmaisu olisi jumalsimulaattori. Sims maailma on muurahaiskeko ja pelaaja jättiläinen sohimassa sitä koivun oksalla. Simeillä ei hirveästi ole valtaa omasta elämästään, saati edes omaa tahtoa. Mikä useimmiten tuntuu olevan haitaksi. Autonomisuus ei ole Simien vahvimpia osa-alueita... eikä kyllä oikein sääntöjenkään totteleminen.

Simin siirtyminen uudensukupolven konsoleille ei mielestäni ole tuottanut mitään huimia muutoksia. Peli tuntuu usein jumittavan paikallaan, varsinkin jos aikaa erehtyy turhan paljon manipuloimaan. Usein onnettomien opetuslasteni ajatuksen juoksu katkeaa ja he pysähtyvät ruokalautanen kädessään tuijottamaan tyhjyyteen vai hetken kuluttua päättääkseen että eipä tässä nälkä ollutkaan ja että lautasen paikka on lattialla. Lähdempä tästä katsomaan tvtä.
Tietokone ja älypuhelin tuntuvat olevan modernia aikakautta mukaillen suurimmat huomion viejät myös Simeillä. Puhelintaan kyllä muistaa alkaa räpylöimään vaikka keskellä autoväylää ja unohtaa siinä samalla pari akuutimpaa asiaa kuten nälän ja väsymyksen.
Usein myös löydän luomiani aikuisia ihmisiä kärvistelemästä ja polkemasta jalkaa kun oma ymmärrys ei ole osannut ohjata WC:een asti
Ja mikäli sikäli kuvittelisit, että olisi kovinkin näppärää ohjelmoida Simit touhuamaan tarpeellisia askareita autenttisissa aikajaksoissa, se on turhaa. Hetkeksikin kun silmä välttää on Simi kuin Simi unohtanut omat ohjelmointinsa ja päätynyt tekemään jotain aivan muuta. Kuten jälleen katsomaan tvtä ruoanlaiton sijasta.

Lukuisista ongelmista huolimatta Sims 4 on hyvä peli. Ainakin minulle sopiva. Ongelmat ovat enemmänkin osa sitä kuin haitta. Ainakaan sellainen haitta joka veisi huomion turhan paljon itse asiasta.

Kuten kuvista on huomattavissa. Päädyin ensimmäisenä kokeilunani luomaan kahdeksan henkisen poppoon täysin sattuman varaisia toisilleen melko tuntemattomia Simejä ja asuttamaan heidät saman katon alle. Yhteiselo on suurimmilta osin sujunut suht rauhallisissa merkeissä, mutta itse olen alkanut punomaan suunnitelmaa parin hiukan mielenkiinnottomamman yksilön päänmenoksi. Sitä paitsi kahdeksan hengen talouden edesottamusten vahtiminen ja kaikkien tyytyväisenä pitäminen on välillä todella hankalaa. Siksi olenkin usein pyrkinyt keskittymään pariin parhaimpaan yksilööni ja suunnitellut heille mielessäni elämänkaaren jota pikkuhiljaa ollaan laittamassa täytäntöön.