Pokémon Go! Valmis! Done! Finito! The End?!

Siinä se. Olen valmis. Kaikki ensimmäisen ja toisen genen Pokémonit on pallotettu. En laske mukaan Unown'eja enkä legendaarisia sillä niiden saaminen tuntuu tällä hetkellä melko mahdottomalta.

 

 

Ampharos oli viimeinen otus jonka tarvitsin, sen saadakseni tuli käveltyä hiukan yli sata kilometriä. Tällä hetkellä käynnissä oleva eventti helpotti kummasti viimeisen kahdenkymmenen namin saantia, muuten matkaa olisi ollut vielä jäljellä noin kaksisataa pitkää kilometriä.

 

 

Niukasti yli vuosi projektiin meni. 17.07.2016 aloitin Pokémonien metsästyksen ja tällä päivämäärällä 26.07.2017 olen viimeisen otukseni napannut... Unohtakaamme Unown...

En oikein tiedä mitä minulla on vielä pelin puolesta jäljellä? Ehkä vain jään odottamaan kolmannen generaation peliin vyörymistä.... en tiedä kuinka pitkä odotukseni on, toiveikkaimmat uskoivat niiden ilmestyvän tänä kesänä. Näin ei tule tapahtumaan.... Ehkä sitten ensi kesänä, mutta ei nyt.

 

Pókemon Go tulee kulkemaan taskussa mukana kuten tähänkin asti, mutta pallojen heittely tulee olemaan todella vähäistä. En kerää otuksia juurikaan saadakseni kokemuspisteitä. En kaipaa yhtään enempää otuksia varastooni. Yksi riittää.

En odota enää mahdollisuutta vaihtaa. Minun kannaltani oivallisia kauppoja ei oikein enää ole. Voin toki vaihtaa Corsolan Unown`viin tai Legendaarisiin. En kuitenkaan usko, että kenenkään Corsolan tarve on niin suuri jotta tähän kauppaan tarttuisi.

 

 

Pokémon Go on vuoden varrella muuttunut paljon siitä raakileesta joka se alussa oli. En vain ole vielä osannut oikein päättää ovatko muutokset olleet kannaltani positiivisia. Vaikka olen jo moneen otteeseen maininnut Legendaaristen monien saannin olevan tällä hetkellä mahdotonta, ne kuitenkin ovat satavilla.. Tai kaksi on. Lugia sekä Articuno... Moltres ja Zapdos tulevat seuraavan kahden viikon aikana saataville. Siinä missä moni varmasti hyppii seinille odotuksen ollessa viimein ohi... tai pidättäytyneenä suomalaisena iloitsee hiljaa sisäisesti.... Minä oikeastaan vain kohautan olkiani. Meh.

 

 

 

Tänään tuli tuhlattua jokunen tunti ja  yksi euro Articunon toivossa. Ei onnistanut. Väkeä oli liian vähän. Alue jolta legendaarisia otuksia voi bongata on aivan liian pieni. En tiedä kuinka suuri koti kuntani Pokémon Go ryhmittymä on. On meillä sentään omankylän Go tubettaja ja gymit tuntuvat kaatuvan melko tiuhaan tahtiin, että kyllä tuolla tuota Pokémon porukkaa tuntuu liikuskelevan. Se, että tarpeeksi suuri osa harhautuisi samaan kaupungin osaan onkin sitten toinen tarina. Keskustassa olisi varmasti väkeä, mutta hiukankin syrjemmällä toivo alkaa tekemään hidasta kuolemaa.

 

Toinen ongelmani on kiinnostukseni puute gymejä kohtaan. En tuntenut sitä pelin alku aikoina, enkä oikein vieläkään. Myönnän, että nyt se on hiukan kasvanut, koska oman otuksen gymille saanti on huomattavasti helpottunut. Mutten edelleenkään ole innostunut seisoskelemaan juuri missään julkisella paikalla näpyttelemässä kännykkäni näyttöä. Tämä vaikuttaa suuresti intooni havitella legendaarisia lintuja omiin kokoelmiini... ei sillä, että yksin tai kaksin niille edes pärjäisin.

Toiseksi minulla ei ole enää gymien suhteen tarpeita. En tee kolikoilla mitään, enkä näe syytä näpyttää luuriani saadakseni otuksia jotka minulla jo on.

En koskaan ole oikein päässyt mukaan CP, IV, sun muu kuka on parempi mitäkin vastaan milläkin iskuilla intoiluun. Minulle PoGo on aina vain ollut Gotta catch em all! ja nyt olen sen tehnyt.

Mitä seuraavaksi? O.o







Final Fantasy XII 11 vuotta myöhemmin

Tavaksi on tullut voivotella sitä etten taas ole aikoihin ehtinyt blogiini mitään päivitellä. Asioinnin aiheet ovat hiukan viime aikoina olleet kortilla, toki paria iän aikaista ideaa en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa mutta ei siitä sen enempää. Suurempi syy saamattomuuteeni on se, ettei tietokoneen ääreen vain tunnu hirveästi näinä päivinä olevan asiaa. Tänä älypuhelinten aikakautena miltei kaikki elintärkeät toimenpiteet Youtuben katsomisesta verkkopankkiin hoituvat niin näppärästi oman luurin avustuksella, ettei tällaisella kannettavalla kotikoneella ole oikein muuta virkaa kuin kerätä pölyä..

Kuitenkin sen enempää jorinoimatta itse tämän päivän asiaa.

Hiukan ennen viime joulua sain tietää, että suosikki Final Fantasyni....... Olen pelannut niistä ehkä viittä... palaa remasteroituna PS4lle. Siinä missä muinainen Crash Bandicoot ei enää jaksanut herättää kiinnostusta FFXII en voinut ohittaa.
Aikoinaan jo niin kauan aikaa sitten FFXII oli yksi suosikki peleistäni silloisella PS2lla. En muista tarkkaan kuinka monia satoja tunteja peliä tuli silloin tahkottua mutta niitä oli paljon. Toki iso osa tuntimäärästä johtui luultavasti enemmän omasta silloisesta osaamattomuudesta kuin huimista pelin sisäisistä tutkimusretkistä.

Siinä mielessä FFXII on kummallinen tapaus, että vaikka arvotan sen hyvin korkealle lempi pelieni listalla en muista siitä juuri mitään. Jos minulta kysyttäisiin miten Ratchet&Clank parivaljakon edesottamukset etenivät heidän ensimmäisessä osassaan pystyisin helposti kertomaan tarinan kulun huominen juonenkäänteineen. Mutta FFXII on vaipunut pimentoon, minä en muista juuri mitään. Välillä tuttuja kohtia tulee vastaan. Välillä luulen muistavani jotain mutta huomaan, että ei se mennytkään niin. Haittaako se? Ei.

FFXII näyttää ja tuntuu aivan samalta kuin vuosikymmen takaperin. Ajan hammas on päässyt raapimaan hiukan pintaa, mutta FFXII kohdalla se ei haittaa. Sen ulkoasu on hyvällä tavalla vanhahtava, retromainen. Ja kun en mitään pelistä juuri muistakaan se tuntuu kuin uudelta.

Terve!

FFXII tuntui aikanaan ehtymättömältä. Sitä ei koskaan pystynyt lopettamaan ilman, että aina jäi jotain kesken tai tekemättä. Aina oli jotain pientä mitä olisi voinut vielä tehdä,  kehittää hahmoa, ostaa jotain, katsoa oliko uusia tehtäviä ilmestynyt, tai vain katsoa mitä seuravan nurkan takana odotti. Sama tilanne jatkuu edelleen, aina lopettaessa tulee mieleen mitä olisi vielä voinut tehdä tai mitä sitten täytyy tehdä kun jälleen sohvalla istahdan.

Yksitoista vuotta sitten en saanut ammennettua FFXII kaikkea sisältöä, pari vastustajaa osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Parhaimpani syvällä luolaston uumenissa lymyävä Zodiark jonka kesken jättäminen kismittää hiukan vieläkin. Olen kuitenkin varma, että tällä kertaa tilanne on toinen ja päättäväisesti pyrin ainakin trophyjen puolesta kaiken keräämään.
Kuten Bloodborne aikoinaan FFXII on seuraava platina trophy haasteeni.

Hirveän pitkällä, kai, en pelissä ole vielä edennyt... kun en muista niin hankala tätäkään kunnolla arvioida.. mutta olettamus on, että olen vasta melko alkumainingeissa ja koska tälle vuodelle ei pelien puolelta taida mitään suurempaa olla enää luvassa loppu vuosi saattaa hyvinkin mennä FFXII tahkotessa.

Shadow of the ICO

Monella tapaa olen jälleen ajautunut pois blogini parista. Nykyään sitä huomaa kokoajan vähemmän ajautuvan koneen ääreen... kun koneella hoidettavat asiat kykenee hoitamaan puhelimellaan.

Mutta ajattelin nyt kuitenkin syytää lyhyen ja ytimekkään.. arvion kyperavaruuteen. Pelistä joka on odottanut vuoroaan jo viime vuoden lopulta asti.

Kuten ehkä otsakkeen ah niin ovelasta sanaleikistä voi päätellä kyseessä on ICO ja Shadow of the Colossus pelien seuraaja The Last Guardian.
ICO oli aikoinaan peli joka venytti sietokykyni rajoja äärimmilleen, se oli todella raskas ja rasittava kokemus. Eli en pitänyt pelistä.
SotC taas on yksi ikiaikaisia suosikkejani, vaikka mielikuva puolustuskyvyttömien jättien sukupuuttoon surmaamisesta onkin hiukan muuttunut. Mutta jylhät maisemat ja käsinkosketeltava yksinäisyyden tuntuma tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

The Last Guardian on jotain näiden kahden pelin väliltä. Peli on lyhyt, sen pystyisi kiitämään 5+ tunnissa läpi jos tietäisi mitä tekee. Itse olen väkertänyt pelin parissa ehkä kolmisen viikkoa. Suurimman osan ajasta TLG vain lojuu hyllyllä ja odottaa hetkeä kun taas voisin vähän kokeilla josko pääsisin eteenpäin.

Pidän haasteista ja siitä että päätä joutuu hiukan raapimaan päästäkseen eteenpäin. Mutta kun päätä aikansa raapii se käy tylsäksi. En tiedä mikä TLG ongelman ratkaisuista tekee välillä niin hankalasti avautuvia. Nytkin olen jumissa kohdassa jossa veden alainen portti piti avata jotta Trico pääsisi sukeltamaan, pienimies turkissaan roikkuen, siitä sisään. Ongelma Trico ei sukella. Vaikka kuinka hypin huidon ja huudan sitä ei kiinnosta.

Tämä muistuttaa minua paljon ICOn pelastettavasta naisihmisestä joka oli yhtä yhteistyökykyinen kuin raaka peruna. Välillä Trico tuntuu hiukan päivitetyltä versiolta tästä perunasta. Suurimman osan ajasta toverusten välinen kommunikaatio tuntuu sujuvan suht ongelmitta... sinä missä nyt ihmispojan ja koirakotkaeläimen välinen sananvaihto voi sujua.. Mutta aina aika ajoin sanat loppuvat ja seinä tulee vastaan.. juostaan ympyrää huudetaan hypitään kiivetään Tricon selkään hypitään sen pään päällä roikutaan hännässä syöksytään kallion kielekkeeltä herätään henkiin ja toistetaan edellä mainittua kunnes A) Trico toimii kuten on suunniteltu tai B) Koet ahaa elämyksen ja tajuat, että eteneminen olikin jostain jälkeenpäin hyvin yksinkertaiselta tuntuvasta asiasta kiinni.

Maisemat ovat ihan hienoja, korkeuksiin kiipeäminen aiheuttaa pientä jännittyneistä putoamisen pelkoa ja peli etenee ongelmien ulkopuolella melko suoraviivaisesti jolloin se on ihan mukava kokemus.
Joten tämän vuoksi The Last Guardian on pelinä melko harmaalla alueella. Sitä jaksaa pieninä annoksina pelata, mutta pidemmän päälle peli käy tylsäksi varsinkin jos yksinkertaisen asian parissa joutuu pähkäilemään kymmeniä minuutteja.

Mutta kun annan TLGlle tarpeeksi aikaa.... tai katson Youtubesta kuinka edetä... eiköhän jokainen eteen tuleva ongelma ole oivallettavissa.

Viimeinen Moni!

Yhdeksän kuukautta.

1361,6 käveltyä kilometriä

2479 napattua Pokémonia

2046 pyöräytettyä PokéStoppia

ja
443 kuoriutunutta munaa

myöhemmin onnistuin siinä missä hätäisimmät onnistuivat jo parissa viikossa.

Viimeiseksi 1st gen Moniksi valikoitui lukuisten mutkien kautta lopulta Hitmonlee.

Täyttä 152 otusta tulen tuskin koskaan saamaa. Jos legendaariset linnut ja MewMewtwo joskus peliin päätyvät niiden nappaamiseen ehkä on mahdollisuudet, mutta Amerikan Tauros, Australian Kangaskhan ja Japanin Farfetch´t jäävät luultavasti saamatta.

Mutta tällä hetkellä omalla elinalueellani saatavissa olevat ensimmäisen aallon otukset on nyt paketissa.

Pokémonien puolesta suomi nyt on vähän mitä on. Hyvä tuuri saa käydä jos tuolta pihalta todella jotain onnistuu löytämään. Mutta ajan kanssa ja erinäisten onnenkantamoisten kautta viimeinenkin Pokémon saatiin olosuhteista huolimatta haavitettua. Joidenkin kanssa sai tehdä hiukan enemmän töitä kun taas toisia ei voinut muuta kuin odottaa tulevaksi, kuoriutuvan hyvällä tuurilla munasta tai pesiytyvät lähimetsään. Ilman onnekkaita sattumia moni Pokémon olisi edelleen saamatta.

Hirveästi en kuitenkaan koti nurkiltani joutunut liikuskelemaan. Hämeenlinnalle kiitos Blastoisesta ja Kanariansaarille Gyaradoksesta, mutta muuten ehkä isoin käsi lähimetsikölle

Mutta tarkoittaako tämä, että PokémonGo on nyt ohi?

Ehei, toisen generaation otuksista puuttuu vielä pari... tarkka lukumäärä hiukan hakusessa... Sen kasaan saaminen ei kuitenkaan tule viemään läheskään niin paljoa aikaa kuin ensimmäisen. Pari hankalampaa tapausta saattaa mukana olla, mutta jos ensimmäiset otukset sai kerättyä niin kyllä nyt pari puuttuvaa kakkossarjalaistakin pitäisi onnistua.



 



Pokémon aiheista jorinaa



On hiukan enteilevää nimetä postaus sanoin "Pitäisiköhän lopettaa" ja kadota sitten yli kuukaudeksi tietokoneen ääreltä. Viime aikoina vain on vaivannut jonkin asteinen blogger`s block enkä ole keksinyt mitään sen ihmeempää kirjoiteltavaa. Yleisimpien aiheideni ympärillä on viimeaikoina ollut hiljaista. Kortti kokoelma ei ole hirveästi kasvanut, mitään uutta mainitsemisen arvoista pelattavaa ei ole kohdalle osunut.... vaikka eräs aihe on yhä jonossa... Bloodbornen platinoin uudestaan, mutta siitä ei nyt niin suurta juttua enää olisi aikaiseksi saanut.

 

Tämäkin postaus on enemmän blogin täytettä tulevien postausten edellä, joihin ehkä on hiukan enemmän ajatusta laitettu.

Kännykän syövereissä kuitenkin on sen verran kuvia viimeisten kuukausien ajalta joiden on jossain vaiheessa ollut tarkoitus blogin sivuille päätyä. Joten olkoon se hetki vaikka nyt.

 

Pari kertaa olen feikki korteista turissut ja monen kirjavaa korttia esitellyt. Tässä taannoin päädyi ihan uteliaisuuttani pari piraateiksi tiedettyä boosteria ostamaan koska halvalla sain. Ylemmässä kuvassa näemme aidon ja feikki boosterin erot. Vasen väärä oikea oikea. Värit ovat kamalat ja koko setti on väärä... tai setti on oikea mutta kuvitus on napattu toisaalta.

 

 

Harvinaisia kortteja oli paljon. Boostereita oli yhteensä kolme joten siitä voimme päätellä kuinka monta rare/ultrare korttia yksi pussi keskimäärin sisälsi. Kortit ovat kuin santapaperia, karheita. Kaikin puolin epämääräisiä.

Tätä kirjoittaessani mietin miksi kukaan tietoisesti ostaisi piraatti kortteja? O.o Niillä ei voi pelata, niillä ei ole minkäänlaista keräilyksellistä arvoa... joten miksi? Vai onko joillain niin palava hinku saada Pokémon kortteja, että feikitkin kelpaavat...... mutta kun niitä ei voi edes vaihtaa kenenkään kanssa... vai voiko? Ehkä kai toisiin piraatti kortteihin. Kai niillä sitten voi olla oma pieni piirinsä.

 

 

 

 

Viimeinen vuosi  on ollut Pokémon korttien suhteen hyvin käänteinen. En ole hirveästi ehtinyt paneutumaan vanhoihin setteihin vaan olen täysin hurahtanut uusien vietäväksi. Niin ei pitänyt tapahtua, mutta niin vain kävi. Olen jopa alkanut lämpenemään uudemmille otuksille... en kaikille, mutta joillekin.... ja varsinkin harvinaisemmille korteille joihin aika ajoin saattaa tuurin kohdalle osuessa törmätä.

Oma onneni boosterien kanssa vain on ollut aivan onneton. Mitään mainitsemisen arvoista ei yhdestäkään boxista ole kohdalle osunut. Se kieltämättä aina hiukan latistaa intoa ylipäätään edes hankkia mitään laatikoita. Mutta korttien yksittäin ostamisessa ja boosterista löytämisessä on suuri ero.... joten jaksan vielä yrittää. Ainakin toukokuun puolella olisi yksi boxi kiikarissa.. Sen jälkeen varmaan palaan vanhoihin tylsiin tapoihini.

 

 



 

 

Jos kuvien koodeille on tarvetta käyttäkee ihmeessä.

 

 

Mimikyu... sana joka sopii hyvin suomalaiseen suuhun... on yksi modernin ajan suosikeistani. 1. ja 2. generaatiosta voidaan oikeastaan hypätä suoraan 7:n suosikki hahmoja etsiessä. Kaikin puolin sympaattinen kaveri.
7. gene pitää sisällään myös erään hiekkalinnan joka on todella synkän info tekstinsä puolesta ainakin mieleenpainuvimpien otusten joukossa.

Selkeästi lapsiystävällistä materiaalia



Mimikyu boxista mukaan taisi tarttua yksi fullartrare joka minulta puuttui. Tuuri oli Mimikyun puolella.

 

 

 

Ja kuten kaikki tiedämme se on jälleen Pääsiäinen tuo vuotuinen pakollisen mämmi annoksen syönti juhla. Myös PokemonGo odotetusti muistaa pääsiäistä munakeskeisin teemoin joten tavoite olisi saada pääsiäispyhinä mahdollisimman monta 2km munaa kerättyä ja toivoa jotain uutta ja puuttuvaa. Kun ilmatkin ovat mitä oivallisimmat.... no okei, neljä astetta lämpöä.... mutta räntäsateella on uhkailtu ja silti aurinko paistaa kirkkaasti joten mikäpä tuolla ulkoillessa.

 



Yksi asia minua vain on jäänyt vaivaamaan......

...Mistä ihmeestä löytäisin kaktus hörppyä?

Pitäisiköhän sitä lopettaa?

Pokémon Go on taantunut. Kuukausia odotin, että toinen generaatio ilmestyisi, jotta ulkona olisi taas uutta ihmeteltävää. Aikansa sitä kesti, ehkä ensimmäisen viikon. Nyt PoGo on palannut samaan masentavaan Pidgeytä ja Rattataa tursuavaan todellisuuteensa.  Ainoana eronaan se, että vanhojen inhokkien seurana möllöttää nyt myös Natut ja Sentretit. Ja siinä se.

 

 

Nearby listani näyttää suurimmaksi osaksi tältä. Mitään syytä ei ole lähteä kyseisiä otuksia hakemaan. En oikein edes ymmärrä miksi Rattata ja Pidgeyt pitää näkyä Nearbyn jo valmiiksi rajoittuneessa tutkaimessa. Uuu, Rattata lähdempä hakemaan. Tarvitsenkin kovasti niiden nameja.

Tässä pari päivää sitten satuin löytämään vahingossa Misdreavuksen, se oli paras havainto viimeiseen viikkoon. Kaikki muut päivät. Ei mitään. Ei yhtikäs mitään.

 

 

 

PoGossa on edelleen sama ongelma kuin aivan alkuaikoinakin. Vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka paljon, mutta niiden sijasta on tyydytty spämmäämään samoja 5-10 otusta yhä uudestaan ja uudestaan mihin ikinä menenkin. Okei, noin 5000 kilometriä etelään päin enkä nähnyt ainuttakaan edellä mainituista.

 

 

Ei sillä, ettenkö olisi löytänyt uusia ja jänniä otuksia. Olen toki.

 



 

 

Reilusti yli puolet toisen genen ökkömönkiäisistä on tullut pallotettua. Mutta se tapahtui oikeastaan jo ensimmäisen viikon aikana kun toinen gene oli julkaistu. Nyt maailma on vaisuuntunut. Otukset joita silloin näkyi ovat kadonneet eikä ennen näkemättömiäkään ole näkynyt.

 

 

Otetaan esimerkiksi Hoppip ja Teddiursa joita näky ensimmäisinä päivinä. Sen jälkeen, ei ainuttakaan.

 

 



 

Toinen asia joka on pikkuhiljaa alkanut jäytämään on odotetut evoluutio tavarat joilla tietyt 1. genen otukset pystyy kehittämään 2. genen evoluutioksi. Olen pyörittänyt satoja pokestoppeja enkä ole saanut ainuttakaan kehitystavaraa. Jälleen ensimmäisinä päivinä sain kaksi samaa kruunukiveä joista toisen avulla Slowpokesta muotoutui Slowknig. Sen jälkeen ei mitään. Se on kovin turhauttavaa, tuntuu täysin turhalta pyöritellä stoppeja.... joita muutenkin on lähistöllä todella vähän, vaikka mahdollisia stoppi kandidaatteja olisi enemmänkin tarjolla..... kun niistä ei ikinä tule mitään. Reppuni on jo täynnä palloja ja marjoja joita en tarvitse ja joita on välillä poistettava jotta tila riittäisi.

 

 



 

En jaksa enää valittaa munista joista edelleen tulee Drowzee vaikka toisen genenkin vaihtoehtoja olisi rutkasti tarjolla.

En tiedä miksi se tuntuu olevan Niaticille niin mahdoton asia pitää peli pelaaja ystävällisenä. Mutta niin vain tuntuu olevan. En kuulunut niihin pelaajiin joka olisi jossain vaiheessa pelin ääreltä kadonnut ja joka olisi täytynyt toisen generaation voimin houkutella takaisin pelaamaan. Mutta jos olisin kuulunut paluuni ei olisi kestänyt kovinkaan pitkään.

 

 

Kai se on vain tyydyttävä odottamaan pääsiäistä ja toivottava jotain huimaa spektaakkelia kuten pupukorvainen Pikachu.