Onko se lintu, onko se lentokone, ei......se on Sherlock Holmes

Tässä pääsiäisen ratoksi olen pitänyt mieltäni virkeänä pelailemalla Sherlock Holmes Crimes & Punishments peliä jonka latasin alennuksesta Psn storesta, ja hyvä niin. Täyttä hintaa en olisi missään nimessä kyseisestä tekeleestä suostunut maksamaan enkä suosittele kenenkään muukaan sitä tekevän.

 

Holmesista on tähän päivään mennessä tehty sen sata eriversiota, on tv-sarjaa ja elokuvaa joille yhteistä on se, että ne ovat toiminnallisia, niissä sattuu ja tapahtuu. Joten olisiko liikaa pyydetty, että vuoden 2015....en ole ihan varma onko peli julkaistu tänä vai viime vuoden puolelle, mutta kuitenkin.... Sherlock olisi myös pelinä toiminnantäyteinen, edes vähän. Ihan vähän. Sillä sekin riittäisi.
Pelin sinänsä ihan mielenkiintoiset rikokset luhistuvat siihen että sitä löytää itsensä vain kävelemästä päämäärättömästi paikasta toiseen. Ja todellakin kävelemästä, Holmes ei pidä mitään kiirettä. Hän haahuilee verkkaisesti eteenpäin, vaikka häntä rikosten alussa on kehotettu toimimaan ripeästi, aikaa ei ole hukattavaksi. Jos rikoksia on todella pelin vauhdilla ratkottu 1800-luvulla ei ihmekään että Viiltäjä-Jack on edelleen ratkaisematta.

Oikeanpuoleiseen kaveriin on helppo samaistua Holmesia pelatessa.

 Ja jos Holmesia ei kävelytetä paikasta A paikkaan B hän kulkee vaunuilla. Kysyy kysymyksen tai löytää johtolangan jonka jälkeen on jälleen palattava paikasta B paikkaan A, vain jotta voimme hetken kuluttua palata takaisin.

Tätä kuvaa tulee katseltua paljon.

Suurin osa turhasta kävelystä ja paikkojen vaihdosta toki johtuu pelaajan omasta huolimattomuudesta, mutta välillä sitä vain ei meinaa löytää viimeistä vihjettä...joka juuri johtaa siihen, että kävelet ympyrää ja tutkit samaa piha mökkiä kymmenen kertaa epäillessäsi vihjeen siellä olevan. Mikä johtaa toiseen hilpeään seikkaan joka pidemmän päälle on haitallista hermosoluille, toistot. Mikäli erehdyt painamaan painiketta väärässä kohtaa Holmes toistaa lakonisesti samaa lausahdusta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Eikä kohdan edes tarvitse olla sama, yhden muumion tarina on kaikkien muidenkin.

Kolmas huomion arvoinen asia on hahmojen ilmeettömyys. Heillä on yksi perus ilme ja siinä se. Sherlokeista tuttua komisario Lestrade esimerkiksi lyödään pelin ensimmäisen tarinan tuoksinassa turpaan niin lujaa, että hän suorastaan singahtaa kuvan ulkopuolelle, vain ollakseen hetkeä myöhemmin jälleen jaloillaan kasvoillaan sama ilme josta ei edes mestarietsivä Holmes kykenisi päättelemään mitä äsken juuri tapahtui.

Mistä pääsenkin neljänteen seikkaan, kyseessä on The Sherlock Holmes, universumin parhain salapoliisi/mestarietsivä. Sillä nimikkeellä häntä on ainakin minulle koko ikäni kaupattu. Kaveri joka näkee koko elämäntarinasi katsomalla pesuhuoneeseesi. Peli ei oikein pääse näyttämään tätä puolta hänestä, sen sijaan meidät on tuomittu etenemään hiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitaaaaaaaaaaaaaasssstiiiiiiiiiiii vihje vihjeeltä ja ottamaan siinä välissä parikymmentä kärry ajelua paikkoihin joihin ei olisi edes tarvinnutkaan mennä.

Kaiken tämän valituksen  rakentavan kritiikin jälkeen on hyvä todeta, ettei peli ole ihan onneton. Siinä on oma viehätyksensä rikosten ratkomisessa ja tutkimisessa. Se vain on toteutettu todella tylsästi ja hidas tempoisesti. Jos mielenkiintoisten, ei ihan itsestään selvien, rikosten lisäksi pelissä olisi edes hitu toimintaa, jos puzzlet olisivat hiukan jännittävimpiä ja vaativampia, jos Holmes kykenisi liikkumaan edes hiukan nopeammin ja jos kärry ajelut olisi korvattu ihan vain mustalla lataus ruudulla, kyseessä voisi olla ei ihan kiva vaan hyväkin peli.
Jos vertaan Sherlockia TellTale peleihin, joiden ideana lähtökohtaisesti on klikkailla ympäristöä jotta peli etenee, emme voisi puhua näistä kahdesta edes samassa lauseessa vaikka niin juuri teinkin.