Kolmen postauksen putki. 1/3 Borderlands 2

Koska kaikki aikani kuluu tällä hetkellä Bloodbornea pelaten, päätin sen kunniaksi kirjoitella putkeen kolme lyhyttä postausta, peleistä joista tietämykseni rajoittuu siihen että ne hyllystäni sattuvat vain löytymään.
Ensimmäisenä suurennuslasin alle päätyy Borderlands 2 editioineen.


Borderlands on yksi (monista) niistä peleistä jotka eivät herättäneet sitten minkäänlaista kiinnostusta, jossain vaiheessa se kuitenkin tuli alelaarista napattua. Ja ensimmäinen osa olikin ihan mukava......Kakkos osaa on kehuttu paremmaksi ja se on saanut parempia arvosteluja, omaa mieltäni se ei jaksanut kovin kauaa viehättää, se tuntui liian samalta eivätkä loputtomasti vaihtelevat aseistus löydötkään jaksaneet enää innostaa kun niissäkin tuli usein 'tämä on jo nähty' fiilis.
Kuitenkin kun halvalla sain tuli tämäkin keräilyversio käytettynä hankittua.

Mukana matkassa taidekirja, Pandoran kartta, tarroja ja, toinen ei niin ymmärrettävä poikkeus figuurien saralla, Marcus heiluripää. Joka ei muistuta lainkaan esikuvaansa.






















Sekin olisi mielenkiintoista tietää, että miksi juuri Marcus, en koe että hän olisi millään laille kovinkaan ikoninen kyseiselle peli sarjalle. Miksei CL4P-TP eli Claptrap? Miksei? Osaako joku sanoa?

Nyttemmin olen viehättynyt TellTale Gamesin Tales from the Borderlands sarjaan, joka on ihan hyvää vaihtelua perus Borderlandsin rinnalla, omasta mielestäni parempikin.

Synkkä, Synkempi, Bloodborne.

Eilen iltasella tuli sitten tutustuttua Bloodborneen ja voin kertoa että ensivaikutelma oli hyvä...Vaikka onnistuinkin telomaan itseni ensimmäiseen vihulaiseen viisikertaa kun en heti tajunnut pistä aseistuksen sai käyttöönsä. Mutta tämäkin kokemus oli vain ja ainoastaan opettavainen, se kertoi sen että Bloodborne ei ole, minusta, yhtä vaikea kuin sitä edeltäneet Souls pelit, ukkeli saattoi ottaa useammankin kovin kivuliaan osuman ennenkuin kuolo korjasi. En vielä toki kilju riemusta, ei ole sanottu kuinka pitkään peli tuntuu ihan siedettävältä, sillä en kovin pitkälle parin tunnin peli sessioni aikana edennyt.

Toinen huomattava ero Souls peleihin on Bloodbornen ympäristöt ja ääni maailma jotka saavat pelaajan, ainakin minut, pysymään jatkuvasti varpaillaan. Kokoajan taustalta kuuluu askelia, mutinaa, huudahduksia, narinaa, kirveen tai jonkin muun vaihtoestoisen tappovälineen raahaamista katukiviä vasten ja kun sitä vähiten odottaa kalmalta kalskahtavan ympäristön keskeltä rymyää vihulainen tappara tanassa.
Hyvä puoli vihulaisissa on se, että ne päästävät pelaajan yllättävän lähelle ennen kuin kyllästyvät tämän olemassaoloon ja päättävät hyökätä kimppuun. Ylemmässä kuvassa esiintyvän karvaturrin, laumoineen, ohikin onnistuin vain kävelemään kun pysyttelin turvallisen viiden metrin etäisyydellä otuksista.

Soulsien jylhät maisemat ja muu maailma ovat Bloodborneen verrattuna kauniita ja värikkäitä, leppoisia levähdyspaikkoja joihin pysähtyä piknikille. Bloodborne on todella tummanpuhuva, synkkä ja, kuten jo nimikin kertoo, verinen. Ympäristöt ja äänien luomat vainoharhat ovat omiaan synnyttämään tietynlaista kuolemanpelkoa hahmosensa puolesta. Mitä kauemmaksi turvasatamana toimivasta lamppusesta harhailee sitä kiivaammin toivoo pysyvänsä hengissä.
Jostain syystä Bloodbornesta tuli itselle eniten mieleen BioShock....kun kokonainen kaupunki on ajautunut hulluuteen.

Tämän lyhyen ensikosketuksen perusteella pidän Bloodbornesta enemmän kuin Dark Soulseista...voi olla että luuloni pelin vaikeustason laskusta on vain harhaa ja se pelin edetessä osoitettaan vääräksi. Mutta siihen asti voin hyvällä omallatunnolla sanoa Bloodbornen olevan pelikokemuksena mukavampi kuin Soulsit, hyvällä tapaa haastava ja ihon kananlihalle saavalla tavalla paljon tunnelmallisempi.

Bloodborne Nightmare Edition

Näinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että Bloodborne tuli ostettua eikä edes ihan perus versiota vaan Nightamare Edition joka ymmärrykseni mukaan on todella loppuunmyyty ja jos vasta nyt heräilet omaasi havittelemaan sen käsiisi saaminen on todella vaikeaa ellei mahdotonta.
Itse olisin utelias tietämään mikä on tarina oman versioni saksalaisuuden takana, kyseinen versio kuitenkin on hankittu alun perin ihan Cdon:sta....Oliko euro versioiden menekki hurjempaa vai onko niitä edes ollut saatavilla? O.o Ken tietäisi?

Itse peliä en ole vielä päässyt kokeilemaan, tänä iltana olisi tarkoitus hiukan yrittää pintaa raapaista, joten tämä bloggaus tulee keskittymään vain kyseisen laatikon sisältöön, siinä järjestyksessä kun sen avasin.
Tämän kuvassa näkyvän pahvikuoren alta nimittäin paljastui....

....vanhaa kirjarivistöä muistuttava pelti laatikko, joka kieltämättä on aika hieno. Pahvi kuori sai mennä komeroon ja pelti laatikko sisältöineen päätyi heti kirjahyllyyn somisteeksi.

Kirjalaatikon kannen avatessa ensimmäisenä vastaan tuli itse peli

 

Sekin metalliseen koteloon käärittynä. Pelistä eteenpäin kaikki laatikon sisältö oli kerrostettu pahvi "lokeroin".

 

 

Vasemmalla näkyvän taidekirjan lisäksi mukana tuli oikeanpuoleinen vihkonen.....joka harmikseni ei ollut samanlainen kuin olen nähnyt. Sen sivut ovat valkoisia, eivätkä kuvitettuja. Siitä pieni miinus.

Mutta pelin nimi tulee ainakin hyvin selväksi.

 

 

 

Koska kuvien vierekkäin asettelu tuntuu tänään olevan bloggerille täysin mahdoton tehtävä joudumme tyytymään tuttuun ja turvalliseen tornimuodostelmaan.

Olen erinäisten keräilyversioiden kohdalla huomannut sen, että jo laatikosta tietää minkä laatuisesta tavarasta on kyse. Kovat voimapahvi rasiat yleensä ovat hyvä merkki, kuten Bloodbornenkin tapauksessa.

Kello, joka jopa kilisee kuten kellon kuuluukin ja kallo, alias sulkakynä teline ovat täyttä rautaa, tai jotain metalliseosta mitä luultavimmin. Kallo kuitenkin osoittautui yllättävän painavaksi.

Sulkakynä settiin kuuluu myös, korpinsulkainen sulkakynä (sulan aitoudesta ei ole täyttä varmuutta...valmistetaankohan keino sulkia edes), kolme vaihto päätä,...sulkakynään siis, ja punaista mustetta, jota kovasti haluaisi kokeilla, mutta pahoin pelkään että jos pullon avaa muste pääsee kuivahtamaa....joten taitaa jäädä kokeilematta.

 

 

 

 Kuvien ulkopuolelta kertokaamme sen verran, että mukana tuli myös digitaalisen soundtrackin latauslipuke sekä toinen peliin liittyvä lataus lipuke, jonka tarkkaa käyttö tarkoitusta en nyt saa päähäni...

 

 

 Ja lopuksi Bloodborne Nightmare Edition kaikkine sisältöineen koko komeudessaan.
Pelin pariin palaan sitten joku toinen päivä.







Onko se lintu, onko se lentokone, ei......se on Sherlock Holmes

Tässä pääsiäisen ratoksi olen pitänyt mieltäni virkeänä pelailemalla Sherlock Holmes Crimes & Punishments peliä jonka latasin alennuksesta Psn storesta, ja hyvä niin. Täyttä hintaa en olisi missään nimessä kyseisestä tekeleestä suostunut maksamaan enkä suosittele kenenkään muukaan sitä tekevän.

 

Holmesista on tähän päivään mennessä tehty sen sata eriversiota, on tv-sarjaa ja elokuvaa joille yhteistä on se, että ne ovat toiminnallisia, niissä sattuu ja tapahtuu. Joten olisiko liikaa pyydetty, että vuoden 2015....en ole ihan varma onko peli julkaistu tänä vai viime vuoden puolelle, mutta kuitenkin.... Sherlock olisi myös pelinä toiminnantäyteinen, edes vähän. Ihan vähän. Sillä sekin riittäisi.
Pelin sinänsä ihan mielenkiintoiset rikokset luhistuvat siihen että sitä löytää itsensä vain kävelemästä päämäärättömästi paikasta toiseen. Ja todellakin kävelemästä, Holmes ei pidä mitään kiirettä. Hän haahuilee verkkaisesti eteenpäin, vaikka häntä rikosten alussa on kehotettu toimimaan ripeästi, aikaa ei ole hukattavaksi. Jos rikoksia on todella pelin vauhdilla ratkottu 1800-luvulla ei ihmekään että Viiltäjä-Jack on edelleen ratkaisematta.

Oikeanpuoleiseen kaveriin on helppo samaistua Holmesia pelatessa.

 Ja jos Holmesia ei kävelytetä paikasta A paikkaan B hän kulkee vaunuilla. Kysyy kysymyksen tai löytää johtolangan jonka jälkeen on jälleen palattava paikasta B paikkaan A, vain jotta voimme hetken kuluttua palata takaisin.

Tätä kuvaa tulee katseltua paljon.

Suurin osa turhasta kävelystä ja paikkojen vaihdosta toki johtuu pelaajan omasta huolimattomuudesta, mutta välillä sitä vain ei meinaa löytää viimeistä vihjettä...joka juuri johtaa siihen, että kävelet ympyrää ja tutkit samaa piha mökkiä kymmenen kertaa epäillessäsi vihjeen siellä olevan. Mikä johtaa toiseen hilpeään seikkaan joka pidemmän päälle on haitallista hermosoluille, toistot. Mikäli erehdyt painamaan painiketta väärässä kohtaa Holmes toistaa lakonisesti samaa lausahdusta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Eikä kohdan edes tarvitse olla sama, yhden muumion tarina on kaikkien muidenkin.

Kolmas huomion arvoinen asia on hahmojen ilmeettömyys. Heillä on yksi perus ilme ja siinä se. Sherlokeista tuttua komisario Lestrade esimerkiksi lyödään pelin ensimmäisen tarinan tuoksinassa turpaan niin lujaa, että hän suorastaan singahtaa kuvan ulkopuolelle, vain ollakseen hetkeä myöhemmin jälleen jaloillaan kasvoillaan sama ilme josta ei edes mestarietsivä Holmes kykenisi päättelemään mitä äsken juuri tapahtui.

Mistä pääsenkin neljänteen seikkaan, kyseessä on The Sherlock Holmes, universumin parhain salapoliisi/mestarietsivä. Sillä nimikkeellä häntä on ainakin minulle koko ikäni kaupattu. Kaveri joka näkee koko elämäntarinasi katsomalla pesuhuoneeseesi. Peli ei oikein pääse näyttämään tätä puolta hänestä, sen sijaan meidät on tuomittu etenemään hiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitaaaaaaaaaaaaaasssstiiiiiiiiiiii vihje vihjeeltä ja ottamaan siinä välissä parikymmentä kärry ajelua paikkoihin joihin ei olisi edes tarvinnutkaan mennä.

Kaiken tämän valituksen  rakentavan kritiikin jälkeen on hyvä todeta, ettei peli ole ihan onneton. Siinä on oma viehätyksensä rikosten ratkomisessa ja tutkimisessa. Se vain on toteutettu todella tylsästi ja hidas tempoisesti. Jos mielenkiintoisten, ei ihan itsestään selvien, rikosten lisäksi pelissä olisi edes hitu toimintaa, jos puzzlet olisivat hiukan jännittävimpiä ja vaativampia, jos Holmes kykenisi liikkumaan edes hiukan nopeammin ja jos kärry ajelut olisi korvattu ihan vain mustalla lataus ruudulla, kyseessä voisi olla ei ihan kiva vaan hyväkin peli.
Jos vertaan Sherlockia TellTale peleihin, joiden ideana lähtökohtaisesti on klikkailla ympäristöä jotta peli etenee, emme voisi puhua näistä kahdesta edes samassa lauseessa vaikka niin juuri teinkin.

Bioshock's

Rapture, tuo vedenalainen lomakohde jonne matkaa helposti lentäen

Bioshock oli aikoinaan yksi suosikki peleistäni, surullista kyllä sen hohde on hiukan vuosien saatossa hiipunut mutta sillä on silti erityinen paikka sydämessäni. Bioshockin maailma, vedenalainen kaupunki Rapture ja sen hulluuteen ajautuneet asukkaat ovat kuitenkin tehneet sen verran lähtemättömän vaikutuksen. Vuosia sitten kun peliä tuli ensikertaa pelattua, se oli pelottava, useammin kuin kerran peli onnistui vaikuttamaan ympäristöillään, äänimaailmallaan ja selän taakse hiipivillä hulluilla hammaslääkäreillään.
Tässä vuosi sitten kun pelasin Bioshockin japani- version reaktio ei enää ollut sama, ei tietenkään kun yllätysmomentti oli tiessään. Mutta muuten Rapturen synkänpuhuva tunnelma oli paikallaan niin kuin ennenkin, enkä kokenut että peli olisi hirveästi vuosien saatossa vanhentunut.

Minulla Bioshockeja on vain yksi, se alkuperäinen. Toki sen jälkeen tuli tarpeeton kakkos osa johon sen vuoden teeman mukaisesti oli pakko tunkea online moninpeli ja tässä jokunen vuosi sitten julkaistu Infinite jossa merenalainen dystopia on vaihtunut pilvien päälliseen helvettiin.
Bioshock omana itsenään oli ja on ainutkertainen peli pelien joukossa, minusta se ei olisi kaivannut yhtäkään jatkajaa uralleen. Niitä kuitenkin tuli ja niistä jokaisen itsekin omistan.. peräti kaksin kappalein.

Bioshock 2:n erikoisversio on versio jonka alkuperäinen Bioshock olisi ansainnut. Se on omasta mielestäni yksi parhaimmista keräily/erikoisversioista joita olen kohdannut. Sillä on myös kieltämättä paras hinta laatu suhde...en tiedä missä hinnoissa versio tänä päivänä on ja onko sitä juurikaan enää saatavilla, mutta itse maksoin siitä aikoinaan uutena 15€.


 Mukaan mahtuu paksu taidekirja, Sounds From the Lighthouse suondtrack cd, I am Raprute Rapture Is Me Lp-levy (harmi vain kun en omista vinyylisoitinta)  ja pari julistetta, joista ei nyt ole tämän parempaa kuvaa saatavilla, kerran erehdyin rullan avaamaan.... en tee samaa virhettä enää toiste.

Pelkästään laatikko jonka sisältä kaikki edellisessä kuvassa näkyvä löytyy on hieno, kovasta pahvimaisesta pahvista valmistettu ja samettimaisella mustalla pinnoitettu.
Laatu ja kuviointi jatkuu jopa laatikon pohjalla......

Bioshock 2:n jälkeen peli "sarja" koki muutoksen. Siinä missä toinen osa tuntui hiukan turhalta uusinnalta kolmas osa uusittiin ihan totaalisesti. Mikä minusta oli suuri miinus, sillä viimeistään silloin Bioshock lakkasi olemasta Bioshock, kaikki se mitä se oli ollut, mikä siitä oli tehnyt erityisen oli tiessään.

 Infinestä on olemassa muitakin versioita, itse päädyin hankkimaan Premium editioni....... koska se oli halpa eikä sisältänyt muovista figuuria.... tai niin ainakin luulin.

 

 

...niitä oli kaksin kappalein jos Murder of Crows avaimenperäkin lasketaan figuuriksi.

Sinällään tämä versio ei saa aikaan kovin suuria suosion osoituksia, hienointa ovat ehkä taidekirjan kannet ja pieni pahvirasia jossa Handyman figuuri on. Kyllä ihan tosissani valitsen nämä kaksi asiaa.

Sillä muu esineistö on täyttä hakuammuntaa, vain sattumanvaraisia asioita Infiniten maailmasta. Murder of Crows ei ole kummoinen Vigor (aiemmin Plasmid), eikä Handyman ole kummoinen vihulainen. Eivät ainakaan niin paljoa, että ne olisivat jollain tavalla ikonisia.

 

Vaikka en erityisemmin pidä Infinitestä, enkä muista toisesta osasta juurikaan mitään, kaikissa Bioshockeissa on kuitenkin jotain ainutlaatuista, jotain joka jää mieleen. Ensimmäisessä oli tarina, tunnelma, ensikosketus Rapturen salattuun maailmaan ja se kun vasta Infiniten lisäosia pelatessaan tajuaa vanhempien kirjeessä lukeneen sanat Would you kindly........ josta on muutenkin tullut ikoninen lause kyseisten pelien kohdalla.

Toisessa osassa................. no siinä oli vanha tuttu Rapture uusine kohdattavine hulluineen. 

Ja Infinitessä leikiteltiin ajatuksella loputtomista elämänlangoista/todellisuuksista jotka ovat kaikki yhtä aikaa olemassa, ja joiden rajan saattaa rikkoa jos oikein huono säkä käy...tai Infinityn kohdalla tuon rajan takaa tultiin hakemaan. Ajatus siitä  kuinka jokainen tekemämme valinta uudelleen kirjoittaa koko tulevaisuutemme, sen yhden jota kohti me elämme, ja jättää jälkeensä loputtomia "näin olisi voinut käydä" vaihtoehtoja jotka jatkavat elämäänsä todellisuuden tuolla puolen.

 

Jos Bioshock vielä jonain päivänä palaa juurilleen tai PS4:lle julkaistaan remasteroitu Bioshock, jonka eroa alkuperäiseen ei kuitenkaan juuri huomaa, olen kymmenen ensimmäisen kanssa jonossa sitä ostamassa. 

 

Nuka-Cola Quantum

 

Viime Fallout 3 postauksessa tuli pohdittua olisiko pelissä esiintyvää Nuka-Colaa/Nuka-Cola Quantumia saatavilla. Hetken googeloitua selvisi että olisihan sitä, mutta samalla selvisi myös, että sitä voi tehdä itsekin. Joten.....

 

 

Itse colan ohje on hyvin yksinkertainen, Tonic-vettä ja sinistä elintarvikeväriä. Pullon kasaan laittamisessa on hiukan enemmän projektia, ei sekään mikään hirmuinen haasta toki ole.

Vaikeinta, ainakin itselleni oli etiketin saaminen oikean kokoiseksi. Siihen meni jokunen tunti, ja pari paperia.....kuvassa ei ole edes kaikki tulosteet jotka tuhlasin.

 

Helpommalla toki olisi päässyt, mutta halusin että pullon tekstit olisivat luettavissa.

 

 

 

 

Etiketin lisäksi tarvittiin korkki...

 

 

joka onneksi tuli hankkimani pullon mukana, tussasin sen vain siniseksi ja liimasin päälle Quantum merkin. En ole kovin tyytyväinen korkkiin, merkin kanssa olisi pitänyt jaksaa nähdä sama vaiva kuin etikettien, jotta siitä olisi tullut selkeämpi ja paperin reuna katoaisi paremmin korkkiin.

Kuumaliimasin korkin umpeen, eli tätä Quantumia ei ole tarkoitettu koskaan avattavaksi. En tiedä mitä sisällölle ajan kanssa mahtaa tapahtua ja joudunko joskus ehkä tekemään uuden pullon.

 

Quantumin hohdetta varten hankin "paino valon" O.o

 

Johon kuumaliimasin nappulat joiden päälle pullo voidaan asettaa. Valo ei syty jos pullon asettaa suoraan lampun päälle.

 

 

 

 

Etiketin liimaukset tulivat hiukan näkyviin valon vähentyessä.

Mutta hämärässä sinisyys vaalenee lähemmäksi pelissä nähtyä Quantum Colaa.

 



 

 

Ja siinä se on, osana kokoelmaa. Kaiken kaikkiaan näin ensimmäiseksi yritykseksi, sanoisin onnistuneeni todella hyvin pullon kasaan laittamisessa. Pieni hiominen olisi ollut vielä paikallaan, mutta muuten ei parane valittaa.

 

Mikäli satuit tämän blogi tekstin löytämään, fanitat Fallout pelejä ja/tai haluaisit tehdä oman pullosi, etiketit löydät tästä linkistä korkit löydettävissä samalta sivulta.

Jos omistat jonkin kuvankäsittelyohjelman ja osaat sitä käyttää, uskon ettei kuvan oikeaan kokoon asetteleminen ole mikään ongelma. Itse koin helpoimmaksi käyttää OpenOfficea.

 

Muu tarvittava:

Tonic-vettä

Sinistä elintarvikeväriä

Sininen tussi...tai pienoismallimaalia

Liimaa

Lasinen cola pullo (harvassa nykyään)

Valo (vapaaehtoinen)

 

Tonic-vettä kannattaa ennen värjäämistä hiukan heilutella tai jättää avattuna huoneen lämpöön vuorokaudeksi jotta hiilihapot haihtuvat jotta väristä tulee tasainen eikä pulloon ilmesty myöhemmin tarpeettomia kuplia.

 

 

Kippis!!