Shining Legends Super Premium Collection

Vuosi on saatu kohta pakettiin. Enkä hirveästi ole viimeaikoina blogini parissa puuhastellut. Tämäkin Pokémon aiheinen postaus on lojunut pölyttymässä jo jokusen kuukauden. Mutta nyt näin vuoden lopuksi se on enemmänkin kuin osuva.

Noin vuosi sitten ilmestyi yhteä suurin sanoin nimetty Mew & Mewtwo laatikko. Tänä vuonna paalupaikan sai Ho-oh ja Shining Legends joka settinä on tarkoitettu olevan uusinta versio vuosia sitten ilmestyneistä Neo sarjoihin kuuluneista Shining korteista.

Kyseisen laatikon saaminen suomeen osoittautui jälleen hiukan nihkeäksi. Aiemmin niin luotettavaksi osoittautunut amerikkalainen verkkokauppa oli todennut, että ulkomaille postitettavien pakettien postikulut ovat tästä lähtien kuusikymmentä euroa joten hetken näytti siltä, että nyt kyllä jää Ho-Ohit saamatta, onni kuitenkin kääntyi ja laatikko löytyi kuin löytyikin suomen puolelta. Usein kuitenkin pohdin kannattaako kyseisiä keräily laatikoita havitella, sillä se on täysin tuurista kiinni onko ostos onnistunut vai ei. Ja viime aikoina tuurini ei ole boosterien kohdalla kovinkaan kaksinen ollut.

Boxin mukana tulevien korttien lisäksi mukaan kuuluu tietenkin kymmenen Shining Legends boosteria, joita ei käsittääkseni myydä yksittäin vain vain osana jotakin editionin laatikkoa. Kymmenestä korttipaketista voisi jo odottaakkin jotain. Niillä rajoilla mentiin.

Raichut onnistuivat pelastamaan päivän ja sentään yksi Shining Rayquaza.... onneksi tuota nimeä ei tarvinnut ulkomuistista kirjoittaa..

Laatikon mukana tuli myös pieni vihkonen jossa esiteltiin alkuperäiset Shining kortit joita itsekin olen aina silloin tällöin haaveillut havittelevani. En kuitenkaan edelleenkään ainuttakaan omista, mikä sinänsä on hiukan harmi. Tehtävä ei suinkaan olisi mahdoton, en vain ole saanut aikaiseksi koska ajatukseni ovat olleet toisaalla.
Olen todennut, että olen liian paljon harhautunut uusien tuttavuuksien perään. Sun&Moon, Generations, Evolutions... viimeiset puolitoista vuotta prioriteettini on ollut enemmän uudessa kuin vanhassa. Niissä mitä aluksi aloin keräämään. Otin asiakseni kerätä kaikki ensimmäisen generaation aikaiset Pokémonit ja sen tein. Joten nyt otan asiakseni, päämääräksi vuodella 2018, että kerään jokaisen alkuperäisen Shining kortin. Se vaatii aikaa, en pysty siihen hetkessä...tai pystyn mutten viitsi.. Mutta vuosi. Vuosi on riittävän pitkä aika tavoitteen toteuttamiseksi.
Tarvitsisin kylläkin myös parit uudet kansiot.....😰

Elämän simulointia

Alussa ei ollut mitään. Sitten päätin luoda parit ukkelit.
Sims peli sarja on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Joskus ala-aste aikoina muistan sitä silloisen kaverini kanssa tietokoneella pelailleen. Myöhäisellä konsolikautenani koin Sims 2sen Ps2:lla, ja Sims 3/Petsin Ps3:lla sitten tuli tauko ja pitkä odotus. Siinä missä Sims 4:sta on jo vuosia sitten päässyt koneella pelaamaan saapui se PS4:lle vasta tässä jokin aika sitten.

Siinä mielessä Simin odotus ei ollut mitenkään turhan pitkä. Sims on sillä tavalla erilainen peli. Ei sitä mitenkään riemusta kiljuen malttamattomana osaa odottaa, on vain kivaa kun sekin on olemassa.
Siinä missä pidän Bloodbornen ja Dark Soulin haasteista, Skyrimin ja Fallouttien maailmojen tutkimisesta. Sims edustaa täysin vastakkaista päätä peleissä joista pidän, pitkäjänteisestä näpertelystä ja omien tarinoiden luomisesta.

Vaikka Simis usein arkistoidaankin juurikin elämäsimulaattori nimikkeen alle, minusta osuvampi ilmaisu olisi jumalsimulaattori. Sims maailma on muurahaiskeko ja pelaaja jättiläinen sohimassa sitä koivun oksalla. Simeillä ei hirveästi ole valtaa omasta elämästään, saati edes omaa tahtoa. Mikä useimmiten tuntuu olevan haitaksi. Autonomisuus ei ole Simien vahvimpia osa-alueita... eikä kyllä oikein sääntöjenkään totteleminen.

Simin siirtyminen uudensukupolven konsoleille ei mielestäni ole tuottanut mitään huimia muutoksia. Peli tuntuu usein jumittavan paikallaan, varsinkin jos aikaa erehtyy turhan paljon manipuloimaan. Usein onnettomien opetuslasteni ajatuksen juoksu katkeaa ja he pysähtyvät ruokalautanen kädessään tuijottamaan tyhjyyteen vai hetken kuluttua päättääkseen että eipä tässä nälkä ollutkaan ja että lautasen paikka on lattialla. Lähdempä tästä katsomaan tvtä.
Tietokone ja älypuhelin tuntuvat olevan modernia aikakautta mukaillen suurimmat huomion viejät myös Simeillä. Puhelintaan kyllä muistaa alkaa räpylöimään vaikka keskellä autoväylää ja unohtaa siinä samalla pari akuutimpaa asiaa kuten nälän ja väsymyksen.
Usein myös löydän luomiani aikuisia ihmisiä kärvistelemästä ja polkemasta jalkaa kun oma ymmärrys ei ole osannut ohjata WC:een asti
Ja mikäli sikäli kuvittelisit, että olisi kovinkin näppärää ohjelmoida Simit touhuamaan tarpeellisia askareita autenttisissa aikajaksoissa, se on turhaa. Hetkeksikin kun silmä välttää on Simi kuin Simi unohtanut omat ohjelmointinsa ja päätynyt tekemään jotain aivan muuta. Kuten jälleen katsomaan tvtä ruoanlaiton sijasta.

Lukuisista ongelmista huolimatta Sims 4 on hyvä peli. Ainakin minulle sopiva. Ongelmat ovat enemmänkin osa sitä kuin haitta. Ainakaan sellainen haitta joka veisi huomion turhan paljon itse asiasta.

Kuten kuvista on huomattavissa. Päädyin ensimmäisenä kokeilunani luomaan kahdeksan henkisen poppoon täysin sattuman varaisia toisilleen melko tuntemattomia Simejä ja asuttamaan heidät saman katon alle. Yhteiselo on suurimmilta osin sujunut suht rauhallisissa merkeissä, mutta itse olen alkanut punomaan suunnitelmaa parin hiukan mielenkiinnottomamman yksilön päänmenoksi. Sitä paitsi kahdeksan hengen talouden edesottamusten vahtiminen ja kaikkien tyytyväisenä pitäminen on välillä todella hankalaa. Siksi olenkin usein pyrkinyt keskittymään pariin parhaimpaan yksilööni ja suunnitellut heille mielessäni elämänkaaren jota pikkuhiljaa ollaan laittamassa täytäntöön.

Pokémon Go Mewtwo ja 3. generaatio

Pokémon Go ussa on hetkensä. Viime aikoina on ollut hiukan hiljaisempaa... aika pitkään. Kuitenkin kuulun niihin pelaajiin jolle PoGo on ollut osa arkea siitä asti kun se ilmestyi ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sitkeä yrittäminen näköjään palkitaan.

En koskaan uskonut saavani kutsua yhtään mihinkään. Tilastollisesti jaksan "raidata" ehkä kerran kuukaudessa. Näin kuitenkin kävi, että kun keskiviikko aamuna erehdyin PoGon aukaisemaan oheinen ilmoitus pärähti näkyville. Onneksi olkoon! En muista milloin, jos ikinä olen kyseisessä paikassa otellut mutta hei kuka niitä laskee.

Eniten epäilyksiä aiheutti osallistuja määrä. Onkohan siellä kuitenkaan ketään? Vain noin 80 ihmistä oli jaksanut vääntäytyä paikalle. Eli oli meitä jokunen. Lapsia ja aikuisia aika tasajaolla.
Mewtwo oli omasta mielestäni turhan helppo, puoli minuuttia niin kaveri oli kanveesissa ja kultainen vadelma sai sen niin haltijoihinsa, että raukka jäi kolmanteen palloon satimeen. Kaiken sen odotuksen ja hypetyksen ja ryhmäytymisen jälkeen kokemus oli vähän tulin, näin ja voitin... Mutta ei parane valittaa ihan tyytyväinen olen Mewtwohuni. Enkä usko, että kovinkaan pian uudestaan pääsen samaa kokemaan.

Ja kun Mewtwosta oli juuri ja juuri selvitty pamahti Halloween eventti kolmannen genin kummituksineen suoraan niskaan. Kaikki se spekulointi kolmannen genin tulemisesta. Jouluksi tulee! Eiku ensi kevääksi. Ehkä kuun lopulla, parin viikon päästä. Halloweenin aikana. EI! Se tuli tänään.
Tai ainakin hyvin pieni osa siitä.... joka tuli laitettua pakettiin puolessa tunnissa... onneksi on vielä 12 päivää eventtiä jäljellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Jos joku on aiemmin Pokémon aiheista horinaani ehtinyt lukemaan. Tietämykseni on rajoittunut ensimmäiseen generaatioon... joka on ollut minulle se ainut oikea ja blaablaablaa.... Toisesta genistä oli aikoinaan hyvin pieni käry, että mitä se pitää sisällään. Nyttemmin se on otettu täysin omakseen PoGon myötä ja näin tulee käymään myös kolmannelle generaatiolle. Hirveän hyvin en ole kartalla monenkirjavista otuksista ja moni musta silhuetti tulee olemaan täysi arvoitus ennen kuin pääsen itse paikanpäälle toteamaan mistä möröstä on kyse.

Halloweenin kummitus kuusikko jäi aika nopeasti mieleen jo ennen kuin yhtäkään oli ehtinyt löytää, mutta loput 129 saattavat sisältää jokusen melko tuntemattomana pitkään pysyttelevän yksilön.

 

Joskus harhaisena kuvittelin, että PoGon pelaamiseni hiipuu tulevien genien myötä. Kun en tiedä muista ja ne ovat niin kummallisia...ne muut.. ja... ja lapsuus.

Ja kakat! Se ei ole muuttunut siitä yhtään mihinkään. Kakkos geni painettiin läpi ihan samalla raivolla kuin ensimmäinenkin ja nyt nurkan takana siintävä kolmas generaatio on jotain uutta ja odotettavaa. Jotain tuntematonta johon voi tutustua.

Sillä niin se vain on. En koskaan lapsena tutustunut muihin geneihin, juurruin ensimmäiseen enkä uskaltanut innostua uusista. Nyt kun katselen kaikkia kolmea tullutta ja tulevaa... Eivät ne niin hirveästi toisistaan poikkea.

 

 



 

Ainiin, Halloweenin kunniaksi jälleen myös yksi hatutettu Pikachu... Onkohan Niantic vielä ihan tosissaan hattujensa kanssa vai onko kyse jo enemmänkin vitsistä.....

 

 

Hyvää, tulevaa, Halloweenia kaikille!

 



Unravel VS Crash Bandicoot N Sane Trilogy

Pitkällisen hiljaiselon jälkeen palamme asiaan. Hirveästi ei kirjoittelun aiheita ole ollut, tai olen itse turhan tarkka aiheideni laadusta. Kirjoitan vasta silloin kun minusta tuntuu, että minulla on asiasta jotain sanottavaa joka päiväisen lätinän sijasta. Kaikki populaarikultturelli aikani on kulunut Final Fantasy XII:tä pelatessa, eikä siitä hirveästi löydy enää jutun juurta. Peli on hiukan jämähtänyt viime metreille ja mieltäni on alkanut kaivelemaan ajatus siitä että 100% jää haaveeksi.

Niinpä päästäkseni tauolle FFXIIstä päädyin hankkimaan parikin uutta peliä... koska halvalla sain. Näin jälkikäteen ajateltuna toisen hinta laatu suhde oli edelleen erittäin huono.
Sen sijaan, että turinoisin vain toisesta asetan pelit vertailussa vastakkain.
Kuten otsikko jo ennustaakin kyseessä ovat pelit Unravel, jonka sai storesta vaivaisella 4.90€ ja Crash Bandicoot sarjan uudelleen...remasterointi O.o...vaiko julkaisu.. Noh, eipä tuolla niin suurta väliä.

Joskus aikaisemmin ihmetellessäni miksei Crash ole palannut eläkepäiviltään uuden sukupolven konsoleille saatoin mainita, etten ole koskaan aikaisemmin kyseisen marsupilamin edesottamuksia tullut seuranneeksi. Olen aikalailla ollut ulkona koko PS1 aikakauden.
Joten ajattelin, että ehkä vihdoin olisi aika kokeilla mistä olen jäänyt paitsi... Jos retrospektiivisesti pitäisi nyt ajatella mistä jäin paitsi niin suunnattomasta...... turhautumisesta, tv ruudulle huutamisesta ja ehkä hajonneesta ohjaimesta. Nyt kun ikää ja itsehillintää on tullut lisää jäljellä on vain suunnaton turhautuminen.

Pelin sopii olla haastava kyllä. Usein kaipaakin sitä... Mutta kun haastavuus alkaa syömään pelin hauskuuta alkaa mopo liukumaan metsää kohden. Kun seitsemänkin kertaa joutuu aloittamaan saman kentän yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta onnistuu pääsemään maaliin. Tunnelma ei ole JESH! MÄ TEIN SEN! vaan "ONNEKSI SE ON VIHDOIN OHI!" (sysää ohjaimen sivuun sulkee laitteiston ja katoaa paikalta)

(...ja palaa hetken kuluttua toisen pelin pariin) En tiedä onko oikeutettua verrata kahta melko lailla eri kategorian peliä keskenään, mutta teen sen nyt kuitenkin. Molemmat kuitenkin ovat tasohyppelyitä ongelmanratkaisu elementeillä höystettynä. Mutta siinä missä Crash aiheuttaa harmaita hiukkasia aivokuoren pintaan... o.O Unravel on mukavan leppoisa ajanviete peli, välillä itsensä tuntuu hiukan hölmöksi kun ei vaan keksi, että mitä mitä pitäisi tehdä. Kuinka pääsen tuon kumpareen yli ilman, että lankahanuri hukkuu mutalammikkoon. Ja kun vihdoin ratkaiset ongelmasi ja peli etenee. Fiiliksesi on Ahaa, noin se siis tehtiin! Olet tyytyväinen aikaan saannokseesi ja itsekseen myhäillen jatkat kohti uusia vastoin käymisiä.

Alkuperäinen ajatukseni oli Crash peliä hankkiessani, että pelaan sen läpi ja myyn sen sitten pois. Alunalkaenkaan en tuntenut sen suurempaa tunnesidettä kyseiseen tekeleeseen ,että olisi tuntenut tarvetta omistaa sitä yhtään sen pidempään. Tuo ajatus tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja voi olla, että Crash Bandicoot löytyy hyvinkin pian huutonetin sivuilta ihan kohtuullisen käypään hintaan.
Olen nyt hermoja kiristellen onnistunut konttaamaan Crashin pari ensimmäistä saarta enkä usko kestäväni kovin paljoa enempää. Peliä ei tarvitsisi korjata paljoa niin voisin pitääkin siitä sillä minulle pelin suurin ongelma on kuvakulma ja ohjattavuus. En tiedä olenko jo niin vanha, että syvyysnäköni on alkanut hiukan heittämään, mutta suurimman osan ajasta Crashiä pompottaessa on miltei mahdoton arvioida mihin kohtaan hän laskeutuu... Useimmiten ohi kohteesta. Etäisyys vastaan tulevaa vihulaiseen on myös usein arvaamaton. Välimatka ei ollutkaan niin pieni/suuri kuin olit kuvitellut ja JEI! Alusta taas aloittakaamme!
Ja viimeisenä kontrollit eivät välillä tunnu oikein vastaavan. Hyppää! Ei hypännyt. Juoksi alas kielekkeeltä. Hyppää! Ei hypännyt. Hyppäsi puoli sekuntia myöhemmin ja joutui lihansyöjäkasvin kitaan.

Joten kun kaikkea edellä mainittua on joutunut kestämään tunnin alkaa mielenkiinto peliä kohtaan kaikkoamaan. Suljet sen, otat levyn pois koneesta, laitat sen koteloonsa, unohdat hyllyyn ja alat pelaamaan viihdyttävämpiä, leppoisempia ja onnistumisen tunteita tuottavampia pelejä kuten... Dark Souls tai Bloodborne.... tällä kertaa kuitenkin Unravel, vaikka kaikki kolme täyttävätkin samat kriteerit.

Voi olla, että jos olisin viettänyt lapsuuteni Crashin parissa mielipiteeni saattaisi olla toinen... tai aika olisi kullannut muistot joita ei enää kannattaisi pilata. Mutta nyt se on mitä on, vaikka miten yrittäisi paneutua asiaan ja jaksaa jatkaa yrittämistä en vain saa väännettyä itseäni sellaiseen mielentilaan jossa Crash alkaisi tuntumaan hauskalta ja viihdyttävältä jatkuvan raivon partaalle ajamisen sijasta.

Joten kantani on melko selvä. Jos näistä kahdesta tulisi valita suosittelen lämpimästi Unraveliä. Se on viihdyttävä, mukaansa tempaava, sopivan haastava, näyttää paremmalta..... Juu, ei tarjoa pelattavaa yhtä moneksi tunniksi, mutta kuten eräässä mainoksessa sanotaan Suuruus tulee pienessä paketissa.

Final Fantasy XII End Game

Nyt jokunen viikko myöhemmin siitä hetkestä kun kohotin katseeni uudelleen julkaistun FFXII horisonttiin pelin tunnelma on hiukan muuttunut.
Vaikka tarina on ohi Final Fantasyllä, kuten monella muullakin pelillä, on vielä paljon tarjottavaa. Itse tarina on vain sivu juonne, osa muuten niin massiivista maailmaa. Mutta vaikka FFXII on yksi iki suosikeistani on aika ottaa asiaan hiukan toisenlainen näkökulma.

On aika kirjoittaa tapahtumista tarinan jälkeen.
Siinä mielessä FFXII on kummallinen peli, sillä pelattavaa ei pelattavuus mielessä ole O.o Suurimmaksi osin ainut asia mitä pelaaja, eli minä, voin tehdä on ohjata hahmo joukkoani kohti tuntematonta ja sen yli. Kaiken muun pystyy automatisoimaan. Jos kuvaan ilmaantuu pahansuopa vihulainen saattueeni iskee määrätietoisesti sitä vastaan. Jos toveri haavoittuu hänet parannetaan, jos osumaa otetaan liiankin kanssa ja tullaan tyrmätyiksi toinen toveri palauttaa tajuihinsa ennen kuin polvet edes ehtivät koskettaa maata.
Kyllä automatisointi on vapaaehtoista, sen saa pois päältä. Jolloin valta kaikesta tapahtuvasta siirtyy pelaajalle. Mutta en näe automaatiossa mitään pahaa, tarkoitukseni ei ole sitä kritisoida. Välillä vain ajatus siitä, että mitä minulle jää, herää henkiin kävelyttäessäni kolmikkoani kohti seuraavaa määränpäätä

En ole hirveä roolipelien ystävä, tai se vähän riippuu... En oikein tiedä mitkä kaikki lasketaan roolipelien laariin. Mutta usein miten, FFXII kaltaisien pelien kohdalla törmään samaan ongelmaan loppua kohden peli käy hiukan yksitoikkoiseksi. Kun jäljellä olisi enää ne pari tehtävää mutta hahmosi ovat liian heikkoja, et voi muuta kuin pyöriä samoja ympyröitä hahmoja kehitellen. Toisaalta niin tein myös toisella läpi peluu kerralla Bloodbornen kohdalla ja kävelin loppu elin haukotellen läpi ylivoimaisen ukkelini niittäen tieltään kaiken vähänkin uhalta vaikuttavan.
Joten tavallaan tämäkään ei ole ongelma.

Kolmas minua usein askarruttanut asia on se, että pelin parhaimmat varusteet saadaan useimmiten vasta käsiinsä pelin loppu puolella vasta kun niillä ei tavallaan enää oikeastaan tee mitään. Miksei ikinä pelin keskivaiheilla tule mahdollisuutta saada käsiinsä jokin asearsenaalin eliitin edustajista joka todella muuttaisi pelin kulkua, saisi muuten mahdottomalta tuntuvat vihulaiset lakoamaan edessäsi... ainakin jonkin aikaa. Tuntuu enemmänkin siltä, että parhaimmat varusteet on tarkoitettu vain pelin pahimpia ja haastavampia vastuksia vastaan ja ne löytyvät vasta kuin toiseksi viimeinen pahis on kukistettu.

FFXIIn loppumatka on pitkä, ajoittain tylsä ja itseään toistava. Mutta myös palkitseva kun vihdoin ja viimein uskallat ottaa haastaan vastaan ja lähteä kaatamaan valitsemaasi kohdetta.
Viimeisessä FFXII aiheisessa kirjoituksessani sanoin tavoittelevani pelin platina trophyä. Se on edelleen toive listallani, mutta lupaan ainakin yrittää. Siellä on pari palkintoa jotka saattavat koitua tuhokseni.

Olen nyt oikeastaan päässyt samaan pisteeseen kuin vuosia sitten PS2 versiota tahkotessani joten toivoisin ainakin pääseväni tällä kertaa edes hiukan pidemmälle.

Pokémon Go! Valmis! Done! Finito! The End?!

Siinä se. Olen valmis. Kaikki ensimmäisen ja toisen genen Pokémonit on pallotettu. En laske mukaan Unown'eja enkä legendaarisia sillä niiden saaminen tuntuu tällä hetkellä melko mahdottomalta.

 

 

Ampharos oli viimeinen otus jonka tarvitsin, sen saadakseni tuli käveltyä hiukan yli sata kilometriä. Tällä hetkellä käynnissä oleva eventti helpotti kummasti viimeisen kahdenkymmenen namin saantia, muuten matkaa olisi ollut vielä jäljellä noin kaksisataa pitkää kilometriä.

 

 

Niukasti yli vuosi projektiin meni. 17.07.2016 aloitin Pokémonien metsästyksen ja tällä päivämäärällä 26.07.2017 olen viimeisen otukseni napannut... Unohtakaamme Unown...

En oikein tiedä mitä minulla on vielä pelin puolesta jäljellä? Ehkä vain jään odottamaan kolmannen generaation peliin vyörymistä.... en tiedä kuinka pitkä odotukseni on, toiveikkaimmat uskoivat niiden ilmestyvän tänä kesänä. Näin ei tule tapahtumaan.... Ehkä sitten ensi kesänä, mutta ei nyt.

 

Pókemon Go tulee kulkemaan taskussa mukana kuten tähänkin asti, mutta pallojen heittely tulee olemaan todella vähäistä. En kerää otuksia juurikaan saadakseni kokemuspisteitä. En kaipaa yhtään enempää otuksia varastooni. Yksi riittää.

En odota enää mahdollisuutta vaihtaa. Minun kannaltani oivallisia kauppoja ei oikein enää ole. Voin toki vaihtaa Corsolan Unown`viin tai Legendaarisiin. En kuitenkaan usko, että kenenkään Corsolan tarve on niin suuri jotta tähän kauppaan tarttuisi.

 

 

Pokémon Go on vuoden varrella muuttunut paljon siitä raakileesta joka se alussa oli. En vain ole vielä osannut oikein päättää ovatko muutokset olleet kannaltani positiivisia. Vaikka olen jo moneen otteeseen maininnut Legendaaristen monien saannin olevan tällä hetkellä mahdotonta, ne kuitenkin ovat satavilla.. Tai kaksi on. Lugia sekä Articuno... Moltres ja Zapdos tulevat seuraavan kahden viikon aikana saataville. Siinä missä moni varmasti hyppii seinille odotuksen ollessa viimein ohi... tai pidättäytyneenä suomalaisena iloitsee hiljaa sisäisesti.... Minä oikeastaan vain kohautan olkiani. Meh.

 

 

 

Tänään tuli tuhlattua jokunen tunti ja  yksi euro Articunon toivossa. Ei onnistanut. Väkeä oli liian vähän. Alue jolta legendaarisia otuksia voi bongata on aivan liian pieni. En tiedä kuinka suuri koti kuntani Pokémon Go ryhmittymä on. On meillä sentään omankylän Go tubettaja ja gymit tuntuvat kaatuvan melko tiuhaan tahtiin, että kyllä tuolla tuota Pokémon porukkaa tuntuu liikuskelevan. Se, että tarpeeksi suuri osa harhautuisi samaan kaupungin osaan onkin sitten toinen tarina. Keskustassa olisi varmasti väkeä, mutta hiukankin syrjemmällä toivo alkaa tekemään hidasta kuolemaa.

 

Toinen ongelmani on kiinnostukseni puute gymejä kohtaan. En tuntenut sitä pelin alku aikoina, enkä oikein vieläkään. Myönnän, että nyt se on hiukan kasvanut, koska oman otuksen gymille saanti on huomattavasti helpottunut. Mutten edelleenkään ole innostunut seisoskelemaan juuri missään julkisella paikalla näpyttelemässä kännykkäni näyttöä. Tämä vaikuttaa suuresti intooni havitella legendaarisia lintuja omiin kokoelmiini... ei sillä, että yksin tai kaksin niille edes pärjäisin.

Toiseksi minulla ei ole enää gymien suhteen tarpeita. En tee kolikoilla mitään, enkä näe syytä näpyttää luuriani saadakseni otuksia jotka minulla jo on.

En koskaan ole oikein päässyt mukaan CP, IV, sun muu kuka on parempi mitäkin vastaan milläkin iskuilla intoiluun. Minulle PoGo on aina vain ollut Gotta catch em all! ja nyt olen sen tehnyt.

Mitä seuraavaksi? O.o







Final Fantasy XII 11 vuotta myöhemmin

Tavaksi on tullut voivotella sitä etten taas ole aikoihin ehtinyt blogiini mitään päivitellä. Asioinnin aiheet ovat hiukan viime aikoina olleet kortilla, toki paria iän aikaista ideaa en ole vieläkään saanut aikaiseksi kirjoittaa mutta ei siitä sen enempää. Suurempi syy saamattomuuteeni on se, ettei tietokoneen ääreen vain tunnu hirveästi näinä päivinä olevan asiaa. Tänä älypuhelinten aikakautena miltei kaikki elintärkeät toimenpiteet Youtuben katsomisesta verkkopankkiin hoituvat niin näppärästi oman luurin avustuksella, ettei tällaisella kannettavalla kotikoneella ole oikein muuta virkaa kuin kerätä pölyä..

Kuitenkin sen enempää jorinoimatta itse tämän päivän asiaa.

Hiukan ennen viime joulua sain tietää, että suosikki Final Fantasyni....... Olen pelannut niistä ehkä viittä... palaa remasteroituna PS4lle. Siinä missä muinainen Crash Bandicoot ei enää jaksanut herättää kiinnostusta FFXII en voinut ohittaa.
Aikoinaan jo niin kauan aikaa sitten FFXII oli yksi suosikki peleistäni silloisella PS2lla. En muista tarkkaan kuinka monia satoja tunteja peliä tuli silloin tahkottua mutta niitä oli paljon. Toki iso osa tuntimäärästä johtui luultavasti enemmän omasta silloisesta osaamattomuudesta kuin huimista pelin sisäisistä tutkimusretkistä.

Siinä mielessä FFXII on kummallinen tapaus, että vaikka arvotan sen hyvin korkealle lempi pelieni listalla en muista siitä juuri mitään. Jos minulta kysyttäisiin miten Ratchet&Clank parivaljakon edesottamukset etenivät heidän ensimmäisessä osassaan pystyisin helposti kertomaan tarinan kulun huominen juonenkäänteineen. Mutta FFXII on vaipunut pimentoon, minä en muista juuri mitään. Välillä tuttuja kohtia tulee vastaan. Välillä luulen muistavani jotain mutta huomaan, että ei se mennytkään niin. Haittaako se? Ei.

FFXII näyttää ja tuntuu aivan samalta kuin vuosikymmen takaperin. Ajan hammas on päässyt raapimaan hiukan pintaa, mutta FFXII kohdalla se ei haittaa. Sen ulkoasu on hyvällä tavalla vanhahtava, retromainen. Ja kun en mitään pelistä juuri muistakaan se tuntuu kuin uudelta.

Terve!

FFXII tuntui aikanaan ehtymättömältä. Sitä ei koskaan pystynyt lopettamaan ilman, että aina jäi jotain kesken tai tekemättä. Aina oli jotain pientä mitä olisi voinut vielä tehdä,  kehittää hahmoa, ostaa jotain, katsoa oliko uusia tehtäviä ilmestynyt, tai vain katsoa mitä seuravan nurkan takana odotti. Sama tilanne jatkuu edelleen, aina lopettaessa tulee mieleen mitä olisi vielä voinut tehdä tai mitä sitten täytyy tehdä kun jälleen sohvalla istahdan.

Yksitoista vuotta sitten en saanut ammennettua FFXII kaikkea sisältöä, pari vastustajaa osoittautui ylitsepääsemättömäksi. Parhaimpani syvällä luolaston uumenissa lymyävä Zodiark jonka kesken jättäminen kismittää hiukan vieläkin. Olen kuitenkin varma, että tällä kertaa tilanne on toinen ja päättäväisesti pyrin ainakin trophyjen puolesta kaiken keräämään.
Kuten Bloodborne aikoinaan FFXII on seuraava platina trophy haasteeni.

Hirveän pitkällä, kai, en pelissä ole vielä edennyt... kun en muista niin hankala tätäkään kunnolla arvioida.. mutta olettamus on, että olen vasta melko alkumainingeissa ja koska tälle vuodelle ei pelien puolelta taida mitään suurempaa olla enää luvassa loppu vuosi saattaa hyvinkin mennä FFXII tahkotessa.