Ni No Kuni Wrath of the White Witch. Wizard´s Edition

Hetkinen on ehtinyt vierähtää sitten viimeisimmän Ps3 editiooni hankintani. Mutta nyt teemme näyttävän paluun ja nostamme esille Ni No Kunin Wizard´s Editionin jonka tässä päivänä eräänä sain käsiini.

Ni No Kuni sopii hyvin blogitettavaksi juuri nyt sillä pelin taustavaikuttajana on toiminut samainen Level 5 kuin aikaisemmin blogatussa Dark Chroniclessakin.
Pelissä on hyvin samanlaista lämminhenkisyyttä huokuva tunnelma ja se varmasti uppoaa jokaiseen japanilaisista animaatioista pitävää. Itse en kovin paljoa kuulu edellä mainittuun ryhmittymään, mutta pidin Ni No Kunista silti todella paljon. On vaikea sanoa mikä erityisesti on Ni Non ratkaiseva aines osa, pelinä se on genrellisesti täysin vastakkaisesta päästä kuin esim Bloodborne johon olen tuhlannut suuren osan menneestä vuodestani. Ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen että Ni No Kuni on mukava pelata, se on ainut laatuinen, tavallaan vanhahtavan lapsuuden pelin omainen josta jostain syystä tulee enemmän mieleen Nintendon tuotanto kuin Ps universumi O.o
Ni Nossa on myös vahva pokemonihtava sävy

Mitä kyseisen keräilyversion sisältöön tulee, määrä ei ole ratkaiseva tekijä ja laadullisesti hiukan jin ja jang. Pakettiin kuuluva kirja on todella hieno ja edes laadukkaan oloinen. Pehmo olennosta ei oikein voi samaa sanoa.

Kirja on kuvitukseltaan mielenkiintoinen sekoitus pelin omaa taiteellista tyyliä sekä vastapainollisesti paljon realistisempaa kuvitusta. Hirveästi en ole kirjaa uskaltanut selaamaan, se on nimittäin sen verran tiukkaan pakettiin prässätty, että pelkään jonkin sauman repeävän jos liikaa sivuja yritän aukoa.

 

Studio Ghiblin osallistuminen on vahvasti nähtävillä

 

 

Toisin kuin kirjaa kuvassa olevaa pehmoa ei hirveästi ole varaa kehua. Kiinalainen työnlaatu ei nyt kovin paljoa pääse juhlimaan tämän tekeleen kohdalla. Se on enemmänkin halpa esikuvansa irvikuva kuin näköisteos. Miksei kärsässä roikkuvaa lyhtyäkin olisi voinut valmistaa jostain muusta lyhtymäisemmästä materiaalista kun samasta kankaasta joka saa sen näyttämään enemmän pallolta kuin lyhdyltä jolta sen kuuluisi näyttää.

 

 

Mutta koska Ni No Kuni on peli josta en välttämättä olisi halunnut luopua näin sen säilyminen tuleville sukupolville on ainakin varmistettu. Hiukan vähäisestä ja ristiriitaisesta sisällöstään huolimatta olen hyvinkin tyytyväinen, että onnistuin saamaaan Ni Nonkin osaksi kokoelmaani.

Blooblore. Gehrman the First Hunter.

Päätin sitten kuitenkin yrittää tarinoittaa Bloodbornen maailmaa, ainakin kokeilla miten siinä onnistuisin. Tämä olkoon siis enemmän testi kuin mitään muuta.
Sen sijaan, että lähtisin selostamaan koko tarinan mahdollista kulkua kaikkine sivuhaarautumineen päätin valita yhden hahmon jonka tarinaa, omaa näkemystäni siitä, lähtisin purkamaan.
Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista päädyin ensimmäiseen metsästäjään Gehrmaniin jonka matkassa väistämättä tulemme sivuuttamaan Lady Marianinkin historiikkia.

Bloodbornen aikajanan järkevä jäsentäminen on hiukan hankalaa. Tarina luultavasti alkaa vuosi satojen takaa kun muinaiset Pthumerianilaiset saivat ensimmäisen yhteyden unimaailmassa eleleviin voimallisiin olentoihin. Ajan kuluessa Pthumerialaiset jäivät historiaan, piiloutuivat Yharnamin kaupungin alla oleviin katakombeihin elämään uniolentojen heille suomaa iankaikkista elämää.
Kunnes eräänä päivänä ihmiset löytäisivät nämä luolastot ja pääsisivät kosketuksiin veren kanssa joka paransi kaikki mahdolliset sairaudet ja joka tuli toimimaan kaupungin perustana siitä päivästä eteenpäin.

Veren mukana tuli kuitenkin sairaus, riippuvuus joka muuttui hulluudeksi ja joka puolestaan johti vähä vähältä ihmisen itsensä täydelliseen muuntautumiseen ihmissusimaiseksi olennoksi.
Tässä vaiheessa Gehrman astui kuvioihin, hän perusti työpajan ja alkoi värväämään ihmisiä joista koulutettaisiin metsästäjiä, joiden tehtävänä olisi pitää kansa turvassa hirvityksiksi muuttuneilta kylänmiehiltään.

Aluksi asiat varmasti sujuivatkin melko ongelmitta. Gehrmanilla meni hyvin, häntä tarvittiin. Menestyksen lisäksi hänen elämäänsä oli lipunut oppitytön muodossa Lady Maria joka arvosti ja ihaili häntä ja johon Gehrman oli mitä todennäköisimmin rakastunut. Jouduin hetken aikaa pohtimaan mitä mieltä olen Gehrmanin ja Marian mahdollisesta suhteesta. Olisiko se romanttinen ihastuminen vaiko enemmän isällinen ja suojeleva. Ymmärrettyäni, ettei Gehrman tuohon aikaa ollut sama pyörätuolissa aikaansa viettävä vanhus jona pelaaja Gehrmanin oppii tuntemaan, vaan kenties suht nuori mies, päädyin valitsemaan ensimmäisen vaihtoehdon. Se kuinka molemmin puolista ihastuminen oli tai saiko Maria koskaan edes tietää Gerhmanin tunteista jää täysin arvailun varaan.

Gehrmanilla siis pyyhki uskoakseni melko hyvin. Erääseen kohtalokkaaseen päivään asti jona puolijumalolento Kosin raato rantautui läheiseen kalastaja kylään. Uskon, että Gehrman ja Maria johtivat tutkijat kylään joka heidän toimestaan häpäistiin ja tuhottiin, tutkijoiden yrittäessä löytää vastauksia puolijumalolentoja koskeviin kysymyksiinsä kyseenalaisilla ja epäinhimillisillä tavoilla.
Tämä oli Marialle liikaa, vihollinen ei ollut enää sama kuin ennen. Heistä itsestään oli tullut hirviöitä. Ja niin Lady Maria heitti vaalimansa miekan kaivoon, hylkäsi metsästäjät ja siirtyi kirkon hoteisiin auttamaan niitä joiden kärsimyksiin hän ehkä tunsi olevan osasyyllinen. Oma teoriani on, että lopulta syyllisyyden taakka oli kuitenkin  liian raskas kannettavaksi ja Maria päätyi riistämään oman henkensä. Pelaajan ensikertaa kohdatessa Marian lojumassa elottomana kirkontornissa vierellään pieni pöytä ja punaisen nesteen värjäämä pikari saivat minut näin aatostelemaan.
Epäilen, että Gehrman löysi kuolleen Marian ja hautasi hänet työpajansa pihamaalle, hautaan josta vanha metsästäjän luu on löydettävissä. Uskon myös, että tämä on hetki jolloin Gehrman askarteli nuken muistoksi menetetystä tavoittamattomasta rakkaastaan.

En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa ehti kulua, mutta seuraava Gehrmania kohdannut vastoinkäyminen on uskoakseni ollut työnsä menettäminen. Veren aiheuttamat ongelmien pysyessä kurissa kirkon epäillään päätyneen myrkyttämään osan kansasta osoittaakseen veren kaikki voipaisuutta. Suunnitelma ei kuitenkaan ehkä mennyt aivan odotetusti vaan myrkyn aiheuttama sairaus levisi valtoimenaan eivätkä vanhat metsästäjät enää pystyneet pitämään lisääntyviä hirvityksiä kurissa. Kun kaikki toivo oli menetetty tartuttiin viimeiseen mahdollisuuteen ja vanha Yharnamin kaupunki sytytettiin tuleen, toiveena sen hillitsevän taudin leviämistä.
Kirkon huomattua metsästäjien kykenemättömyyden kyseisessä tilanteessa he päätyivät perustamaan oman metsästäjän lahkonsa, mikä taasen tarkoitti sitä että vanhan kunnon Gehrmanin palveluksia ei enää tarvittu.

Gehrman joka oli omistanut koko elämänsä työlleen oli menettänyt arvonsa. Häntä ei enää kaivattu eikä tarvittu. Rakkaimpansa lisäksi hän oli nyt menettänyt toisen elämäänsä ylläpitävistä peruspilareista. Epätoivoinen, ehkä hiukan katkeroitunut, mies päätyi epätoivoisiin tekoihin ja Gehrman suoritti rituaalin jonka tavoitteena oli saada yhteys mahtaviin unimaailman puolijumalolentoihin. Hän kutsui olentoja ja yllättäen yksi näistä, pohjimmiltaan myötätuntoisista, olennoista vastasi. Flora, toiselta nimeltään Moon Presence.

Flora loi Gehrmanille unimaailman johon hän voisi kutsua valitsemiaan koulutettavia metsästäjä kokelaita. Jopa Marian muotokuvaksi kyhätty nukke herätettiin henkiin ja Gehrman pääsi elämään elämää johon hänellä ei oikeassa maailmassa ollut enää mahdollisuutta.
Aivan kuten jokainen jonka toiveet taianomaisesti toteutuisivat oli Gehrman varmasti todella hyvillään ja tyytyväinen unimaailmaansa johon hän hyvin pian ymmärtäisi jääneensä vangiksi.

"...Oh Laurence...Master Willem... Somebody, help me... Unshackle me, please, anybody... I've had enough of this dream... The night blocks all sight... Oh, somebody, please..."

Aikanaan Gehrman päätyi unissaan mumisemaan apua entisiltä ystäviltään, luultavasti tietämättä ettei heidän kohtalonsa ollut yhtään sen ruusuisempi. Eikä edes nukke, jonka oli ollut tarkoitus olla jo kauan sitten menetetty Maria, tuntunut enää samalta. Luultavasti Gehrman lopulta ymmärsi sen itsestään selvän seikan, ettei unimaailman nukke vain ollut sama Maria. Aito Maria oli jo aikaa sitten kuollut eivätkä he ikinä tulisi olemaan yhdessä.
Epävarmaksi jää tajusiko Gehrman koskaan ettei Flora täysin pyyteettömästi unimaailmaa Gehrmanille luonut. Vaan vain ja ainoastaan omiin tarkoituksiinsa, jotta Gehrman kouluttaisi metsästäjiä joiden tehtäväksi jäisi raivata tieltään ihmisten kanssa turhan paljon kontaktia ottaneet Floran lajitoverit, liikaa ymmärtäneet ihmiset ja varsinkin tuhota Mergo, mahdollinen ihmispuolijumalolento. Uni jota Gehrman piti omanaan olikin vain kulissi eikä hän itse ollut muuta kuin Floran tahdon alainen sätkynukke.

En usko, että Gehrman pääsi koskaan täysin perille Floran aikeista, tai sitten hänellä ei vain ollut mahdollisuutta täysin omantahdonalaisesti luopua unestaan, muutenhan hän olisi voinut eeppisen taistelun sijasta vain luopua elämästään, antaa metsästäjän vapauttaa hänet unestaan aivan kuten hän vapauttaa metsästäjän. Ehkä hänen oli pakko puolustaa viimeiseen asti omaa vankilaansa halusi hän sitä tai ei.

Arvoitukseksi jää myös se mitä Gehrmanille tapahtui hänen unensa päättyessä? Tai pikemminkin missä oikean maailman Gehrman on? Toisin kuin Micolash pahoin muumioitunein seuraajineen ovat löydettävissä oikeastakin maailmasta. Mutta Gehrmanin maallisten jäännösten olinpaikka on jäänyt täysin mysteeriksi, siltä osin hänen kohtaloaan ei saada täysin selville.

Mutta muuten tällaiseen pähkinän kuoreen pystyin oman näkemykseni Gehrmanin elämän kulusta puristamaan. Moni voi olla toista mieltä, itse tunnen parhaimmaksi ajatella polun olleen tällainen. Bloodbornen hahmojen joukosta on mahdoton löytää yhtäkään onnellista loppua. Kohtalot ovat surulisia, sen myötä niissä on tiettyä syvyyttä ja näin ollen omalla tavallaan ne ovat aika hienoja, kolkkoja mutta hienoja.

Dark Cloud Chronicle

Ottakaamme parin vuoden harppaus menneisyyteen ja kaivetaan naftaliinista esiin peli jota en uskonut enää koskaan pääseväni pelaamaan.
Kyseessä siis Dark Chronicle.... amerikkalaisittain Dark Cloud 2..... Olisi mielenkiintoista tietää mistä tämä nimen vaihdos johtuu?.
Mutta kuitenkin tässä kuluneella viikolla kyseinen peli koki jälleen syntymän PS4lle ja  täytyihän se storesta itselleen ladata.
DC2 on peli joka on erityisesti jäänyt mieleen PS2 aikakaudelta ja oli mukavaa huomata, ettei mielessäni olleet vain ajan kultaamat muistot vaan mielikuva myöskin vastasi todellisuutta. DC2 ei omasta mielestäni ole hirveästi kärsinyt ajanhampaissa. Se ei näytä niin vanhalta kuin voisi kuvitella.

En tiedä Dark Chroniclen tarkkaa ikään, mutta itse olen sitä ensikerran pelannut....miettii pitkään.... noin 12 vuotta sitten. Ainut iän tuoma ongelma on ilmeisesti ollut se, ettei peli täytä koko tv ruutua vaan leikkaa molemmilta sivuilta kymmenisen sentin kaistaleen pois... Mikä sinällään on ihan ymmärrettävää ja johon ei edes juurikaan tule kiinnitettyä huomiota.

Paljon pienessä paketissa.
Dark Chronicle on perus mekaniikaltaan aika simppeli. Kuljetaan luolastosta toiseen vihulaisia mätkien ja seuraavan luolaston avainta etsien. Mutta tämän yksioikoisen pelkistyksen lisäksi pelissä on paljon muutakin erinäistä näpertelyä, johon jokainen tulee kuluttamaan paljon enemmän aikaa kuin ns itse peliin. Voit ottaa valokuvia jotka toimivat keksintöjen ideoimiseen, jotka voit sitten itse rakentaa kunhan olet ensin kerännyt tarvittavat materiaalit. Aseistusta voi kehittää syntetisoimalla erinäisiä esineitä. Voit tarttua onkeen ja lähteä kalaan tai vaihtoehtoisesti ottaa käteesi golfmailan ja muuttaa luolastot minigolf radoiksi. Lisäksi tarinan mukana kulkee vahvasti mahdollisuus rakennella pieniä kyliä, rakennuksine, puine, kivine kaikkineen. Tekemistä riittää. Sitä on yllättävän paljon.

Kaiken hyvän lisäksi on Dark Chroniclessa toki jotain huonoakin. Välillä peli saattaa tuntua hiukan itseään toistavalta saman kaavan mukaa menevien luolastojensa puolesta. Eteneminen on välillä hitaan oloista kun joskus taas jos et ole tarkkana tilaisuutesi napata kullan arvoinen kuvakaappaus on jo mennyt ohitsesi etkä kykene sitä saamaan muuten kuin aloittamalla pelin alusta.
Valokuvaus ja keksintöjen ideointi on myös välillä hiukan köyhää kun monet samat tavarat voit vain ostaa paljon vähemmällä vaivalla. Eikö keksintöjen pitäisi olla ainut kertaisia apuvälineitä? O.o

Mutta kaiken kaikkiaan Dark Chronicle on mitä parhaimpia Ps sukupolven pelejä. Siinä riittää tekemistä lukuisiksi tunneiksi ja pelistä huokuu tietynlainen lämminhenkisyys. Tuulahdus ajalta jolloin pelien ei tarvinnut näyttää niin massiivisilta ollakseen viihdyttäviä ja jopa satoja tunteja kestäviä kokemuksia.

Lista Bloodbornen vihulaisista.

Tämän päivityksen tekemiseen menikin yllättävän paljon pidempään kuin olin alun alkaen kuvitellut. En ollut valmistautunut siihen, ettei hyvältä tuntuva ajatukseni toimisikaan niin sujuvasti. Ajatuksena oli listata Bloodbornen vastukset sen mukaan kuinka hankaliksi olen ne kokenut. Se ei vain oikein onnistunut, joten päädyin 1-10 numerointiin, numero yksi kuvastaa täysin aneemista olentoa jonka päihittäminen ei juurikaan kummoista panosta pelaajalta vaadi ja numero kymmenen taasen maan päällistä helvettiä jonka läpi on tahkottava hammasta purren.
Bornen vastuksia on täysin mahdoton listata mitenkään universaalisti, jokaisella pelaajalla on omat helpot ja vaikeansa. Taidot, hahmokehitys, varustelu yms vaikuttaa paljolti, sekä usein ihan vain puhdas tuuri/epäonni.
Mutta tämä on minun kokemukseni. Listasin mukaan myös Old Hunters lisäosan pomot, mutta jätin pois Chalice dungeon vastustajat sekä pelin tarinan viimeisen Moon Presence otuksen sillä en ole kohdannut sitä kuin kerran ja siitä on jo jokunen kuukausi ehtinyt vierähtää. Otan huomioon myös jokaisen pelikerran, en vain ensimmäistä (näin ollen haastavinta) pelikertaa vaan myös NG, NG+, NG++ jne kohtaamiset.
Kuitenkin.....aloittakaamme.

Celestial Emissary 1/10

Tämä kukkakedon sienipää pienine apulaisineen, päätyy listani ensimmäiseksi sillä sen päihittää melko lailla sekunneissa. En tiedä mikä minuun meni mutta olen kuitenkin onnistunut päättämään päiväni yhden kerran tätä vastasta vastustaessani. Pienet sienimiehet kun voivat käyttää ylivoimaansa jos ei osaa olla varuillaan.

  Witch of Hemwick 1/10

Jaetulla ykkös paikalla sinertävän sienimiehen rinnalla. Insight mittarin näyttäessä nollaa eipä juuri muuta tarvitse kuin kävellä ympyrää ja hutikoida eteen ilmestyvää kyttyräselkää. Kerran kuitenkin olen kompastunut tämänkin kohdalla omaan oveluuteeni ja tullut päihitetyksi.

Cleric Beast 1/10

Ja kolmantena jaetulla ykkössijalla on pelin ensimmäinen mahdollinen pomo vastus. Jos nyt muistelen ensimmäistä pelikertaani joudun kohtaamaan tämän karvaturrin seitsemän kertaa ennen kuin tuurilla sen päihitin. Pelattuani pelin kokonaan läpi ja kokeiltuani aloittaa uudelleen otus kaatui ensimmäisellä kohtaamisella, kuten jokaisella muullakin sen jälkeisellä. Siksi annan sille vaikeus asteeksi vain ykkösen. Totta kai se tuottaa hankaluuksia kun ensikertaa tietämättään sen eteen toikkaroi. Mutta koska vastus ei edes ole pakollinen, voi sen jättää sikseen ja palata asiaa vaikka 80 leveliä myöhemmin. Joten en voi vain ensimmäisen peli kokemuksen mukaan rankata otusta tämän korkeammalle.

Blood-Starved Beast 2/10

Odotukset olivat korkealla kun ensikertaa valmistauduin BSB kohtaamiseen, olin lukenut atk-laitteesta kuinka haastavaksi monet olivat otuksen kokeneet ja olin aivan varma, että omakin tieni tulee olemaan pitkä ja kivinen. Eipä ollut, onnistuin ensi yrittämällä, enkä ole sen jälkeenkään kertaakaan päätynyt otuksen aamupalaksi. BSB on kuitenkin hiukan hankalampi nopea liikkeisyydessään ja rauhattomissa singahduksissaan. Mutta kunhan ei ala turhan päiten sähläämään ei otus kovin suurta haastetta osoita.

One Reborn 2/10

Ensimmäisen kakkos sijan ansaitsee yksi ja aina One Reborn zombie kasauma joka ei ole koskaan aiheuttanut minulle sen suurempia ongelmia. Ensimmäisillä kerroilla jaksoin kivuta ylemmille tasoille tiputtamaan ympäröivät kellon kilisyttäjät jotka tekevät One Rebornista ehkä hitusen vaikeamman. Sittemmin en ole vaivainut. Kerran olen kuitenkin tähänkin itseni tölväissyt ja One Reborn vaatii hieman suurempaa sitkeyttä kuin edeltäjänsä joten siksi arvosana kaksi.

 Father Gascoigne 3/10

Gascoigne on yksi, ensimmäinen, viheliäinen vihulainen jonka kanssa on hyvin suuri todennäköisyys kohdata ylitsepääsemättömän tuntuisia ongelmia. Jos rankkaisin pomot vain yhden pelikerran, kumma kyllä toisen, mukaan olisi isä aurinkoinen huomattavasti korkeammalla sijalla kuin nyt. Mutta nyt ei kuitenkaan. Jälleen ensimmäinen kerta oli ehkä haastavin, toinen ongelmaisin, mutta sen jälkeen Gascoigne on ollut aika perus, ei mitenkään erityisen haastava, mikäli ei onnistu ajamaan itseään nurkkaan tai kompastu hautakiveen.
Gascoingneen liittyen mainittakoot, että hänen tarinansa on ehkä pelin surullisimpia.

Shadow of Yharnam 3/10

Mustat huppupäät tuntuvat kohdallani muuttavan muotoaan peli kerrasta toiseen. Sitä ei oikein koskaan osaa ennustaa monennellako yrityksellä kolmikko kukistuu, ongelmatonta se ei ole kertaakaan ollut ja saattaa olla, että Yharnamin aaveet ovat päihittäneet minut reilusti useammin kuin minä kaikki kolme yhteensä. Muuta vaikeutta kolmikossa ei oikeastaan ole kuin oman tarkkaavaisuuden herpaantuminen, välillä joku kolmesta pääsee yllättämään, väistät toista suoraan toisen tulilinjalle ja niin edelleen. Mutta vaikka hahmoani on muljutettu useammin kuin jaksan muistaa kolmikon toimesta, annan vaikeus tasoksi kolmosen. Huppupäät eivät ole vaikeita, vika on enemmän pelaajan ketteryydessä.

 Living Failures 3/10

Ensimmäinen listalle päätyvistä Old Hunters lisä osan vihulaisista. Nuo pieleen menneet ihmisten yritelmät tulla sinertäväksi sinipääksi sinertävän sienipään paikalle eivät muodosta sen suurempaa uhkaa mikäli pelaaja pysyy kartalla siitä missä mikäkin nelikon jäsenistä milläkin hetkellä liikuskelee. Itselle on nimittäin käynyt useammankin kerran, että kierähtäessäni pakoon toisen otuksen uhriaan tavoittelevaa kouraa olen vain päätynyt toisen kouran ulottuville.

Amygdala 4/10

Amygdala aloittakoon neljän sarjan, joista jokainen on mielestäni lähestymistavoiltaan melko samanlaisia. Amygdalan luokse pääseminen on huomattavasti hankalampaa kuin itse tuo moni kätinen kummajainen. Tällä hetkellä johdan Amygdalaa kolme nolla, se ei ole kertaakaan onnistunut päihittämään minua.... Chalice dungeonin Amygdala sen sijaan takoi minut tantereeseen vähintään parikymmentä kertaa.... Kunhan vain kierähtelee otuksen jaloissa ei kovin suurta vaaraa vahingoista ole.

Mergo's Wet Nurse 4/10

Mergon lapsen vahdiksi suostuteltu öttiäinen oli ensikertalaiselle hiukan pelottavampi vastustaja. Hyvän osansa hengenriistosta on tämäkin ilmestys onnistunut nappaamaan, vielä edelleenkään en välttämättä onnistu ensimmäisellä kerralla hoitajaa harhauttamaan tarpeeksi ovelasti. Vihulainen pääsee nopeasti niskanpäälle mikäli jäät sen tuli linjalle, mutta selän takana kierähdellessä ei Mergon hoitajatar kovin pahasti pääse sivaltamaan.

Ebrietas, Daughter of the Cosmos 4/10

Moni voi olla toista mieltä. Mutta itse en ole kokenut Ebrietasta kovinkaan vaikeaksi. Olen muistaakseni kerran sotkeutunut sen lonkeroihin kun en ollut vielä perillä siitä mikä minulla on vastassani. Mutta sen jälkeen on kohtaamiset olleet enemmän tulin, näin ja voitin tyylisiä niin perus pälissä kuin Chalicen luolastoissakin.

Lady Maria of the Astral Clocktower 4/10

Vähän olin kahden vaiheilla antaisinko vitosen, mutta päädyin silti neljään. Sillä Lady Maria on melko suoraviivainen mittelö. Hän on nopea liikkeinen eikä anna hirveän monia huikka hetkiä kaiken parantavasta veriputelista. Mutta Marialla ei kuitenkaan ole samanlaista ylivoimaa kuin monella muulla. Kyse on enemmän pelaajan omista reflekseistä.

 Vicar Amelia 5/10

Amelian sijoitus perustuu aika paljon ensimmäiseen kohtaamiseen joka tuotti monia harmaita hiuksia. Muilla peli kerroilla Amelien vaikeus aste romahtaa rajusti pelaajan ollessa väistämättä monia leveleitä korkeampi kaikkia pelin alkupään pomoja vastaan. Kuitenkin Amelea tuntuu vahvalta vitoselta, vaikka sen ei enää samoja ongelmia aiheutakaan kuin aluksi.

Darkbeast Paarl 5/10

Paarl on yksi niistä joka olisi melko ongelmaton jos se ymmärtäisi pysyä paikallaan. Otus on myös olemukseltaan sen verran luiseva, että sitä usein päätyy vain huitomaan ilmaan osumatta sen kummemmin mihinkään. Ja kun olet vihdoin tavoittanut Paarlin se ottaa ja singahtaa jälleen toiselle puolelle hiekkakenttää. Ryntäily aiheuttama sähellys osoittautuu usein hyvin haitalliseksi toiminnaksi.

Rom, the Vacuous Spider 6/10

Rom tuo hämäkäkkien ympäröimä........ toukka O.o ? Ei sinällään ole kovi vaikea, ei itse Rom. Mutta sen minionit sen sijaan sitäkin kuolettavampia. Tuo kahdeksan jalkaisten armeija viipaloi pelaajan hetkessä mikäli hän tyhmän rohkeasti yrittää rynnistää niiden keskelle heidän valtiattarensa kimppuun. Myös Romin myöhempien vaiheiden maailmanlopun rea kuurot rusentavat varomattoman pelaajan kerrasta mikäli niitä ei onnistu väistelemään.
Sivu mennen mainittakoon, että Rom on yksi pelin otuksista jonka historiasta haluaisin tietää enemmän. Rom kuitenkin on käsitykseni mukaan joskus ollut ihminen.

 Micolash, Host of the Nightmare 6/10

Micolas on aiheuttanut minulle enemmän ongelmia kuin moni ehkä uskoisi. Kaiken kaikkiaan pidän Micolaksen kanssa leikittävää kissa ja hiiri leikkiä perin rasittavana varsinkin kun sitä on jo neljä kertaa juoksennellut portaita ylös ja alas hullun häkkyräpään perässä ja kun olet vihdoin saavuttanut jahdattavasi tämä tirvaisee pelaajan hengiltä yhdellä ainoalla iskulla kutsuessaan avukseen kosmisen valoilmiön T_T
Jälkeenpäin olen päätynyt pelaamaan likaista peliä ja vain tyytynyt pommittamaan Micolashia myrkky veitsin ja luodein turvasatamana toimivalta kielekkeeltä.

 Gehrman, The First Hunter 7/10

Gehramin paikka listallani on ehkä korkeampi kuin se todella ansaitsisi, mutta en ole kohdannut häntä kuin vain kerran. Tässä taannoin astelin toiseen yritykseen ja tulin kertatoisensa jälkeen päihitetyksi. Vaikka asetankin metsästäjien oppi isän näinkin korkealle, enkä ole kuin kerran ollut voitokas, en silti pidä Gerhamia aivan hirveän haastavana, hän pääsee usein yllättämään mutta pelaaja ei kuitenkaan astele viheriölle vain kuollakseen vaan on kykenevä pistämään aika hyvinkin hanttiin ennen kuin useimmiten kompastuu omaan oveluuteensa tai sortuu yrittämään liikaa Gehramin elinvoima palkin lähestyessä loppuaan.

Martyr Logarius 7/10

Logariusta ei olisi mitenkään voinut asettaa yhtään tämän alemmaksi. Seitsemällä pisteellään hän on mielestäni perus pelin vaikein vastustaja. Logarius on osoittautunut huomattavaa helpottumista muilla peli kerroilla. Mutta kun ensimmäinen yhteenotto tämän kalmon kanssa käytiin ei minulla juurikaan ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia.

Ludwig, the Holy Blade 8/10

Old Hunters lisäosan ensimmäinen vastustaja jonka jokainen tulee kohtaamaan on ehkä yksi pelin armottomimmista otuksista. Se ei juurikaan anna mahdollisuutta ottaa takapakkia ja hengähtää hetkisen vaan on jälleen kimpussa ennen kuin huomaatkaan. En tiedä mikä tuuri minulla kävi kun ensikohtaamisella päihitin pyhän miekan heiluttajan ensimmäisellä kerralla ilman sen suurempia ongelmia. Toinen kohtaaminen olikin sitten Ludwigin puolelta takaisin maksun aika ja yrityksiä tuhlaantui seitsemän ennen kuin pystyi riemuitsemaan voitostani.

Laurence, the First Vicar 9/10

Laurence jonka jäännökset pelaaja peruspelin aikana tulee ohimennen kohtaamaan. Osoittautui melko samankaltaiseksi kuin Ludwig pienellä ripauksella tulta ja laavaa. Ludwigin kohdalla käyneestä tuurista ei vain ollut tällä kertaa puhettakaan. Jo ensimmäisellä kerralla tehtiin selväksi se kumpi vie ja kumpi vikisee. Ehkä 8-9 yrityksen jälkeen Laurence suostu luovuttamaan, enkä sen jälkeen ole uskaltautunut edes kokeilemaan.

Orphan of Kos 10/10

On vain positiivista, että Micolash koskaan saanut kutsuttua Kosia avukseen. Tämän yksin jäänyt jälkeläinen oli jo sen verran haastava, etten uskalla edes kuvitella millaista tuskaa itse äiti Kos olisi olemassa olollaan aiheuttanut. Orphan of Kos on ilman pienintäkään epäilystä hankalin vastustaja jonka olen kohdannut. Kerta kerran jälkeen vaikka, lukuisista taktiikan vaihdoista huolimatta, päätyi hahmoni syömään santaa. Usein taistelu oli kerrasta poikki, tulin, näin ja kuolin. Ensimmäistä kertaa kohtasin Kosin orvon NG ssä kun siitä ei tullut mitään lähdin kolmannelle kierrokselle ja yllättäen NG+ oli vasta se peli kerta kun Orphan, jälleen lukuisten yritysten jälkeen, kukistui.
Kos on ilman kilpailua rajuin vihulainen joka pelaajaan vastaan asetetaan, sen antaa hyvin vähän varaa virheisiin ja lyö armotta yhä uudelleen ja uudelleen vaikka kuinka yrittäisit väistellä ja perääntyä.

Ooh! Majestic!

 A hunter is a hunter, even in a dream.

 But, alas, not too fast!

The nightmare swirls and churns unending!

Paluu Bloodborneen. Osa 7500.

Jätettyäni Fallout 4 pelaamisen pienoisella määrittelemättömälle tauolle, palasin Bloodbornen pariin. Jo pitkä aikaisena haaveenani on ollut, että pääsisin kokoamaan ja kirjoittamaan oman näkemykseni/mielipiteeni/spekulaationi Bloodbornen tarinasta...jos voimme sitä sillä nimellä kutsua.... Nyt vihdoin voin ilokseni todeta, ettei se ole mahdollista. Ei tavalla jolla sen haluaisin tehdä.
A) Materiaalia on aivan tolkuton määrä, en tiedä mistä aloittaisin ja mihin jatkaisin jotta saisin kaiken kerrottua ja kokonaisuus pysyisi järkevästi kasassa.
B) Suomen kieli. Pelkästään jo pelin keskiössä olevat sanat kuten Healing Church, joka on todella iso osa pelin tarinaa, kuulostaisi Parantavana kirkkona hitusen typerältä. Se ei vain sopisi. Niin ei vain yksinkertaisesti saa tehdä.

 Siinäkin mielessä pidän Bloodbornesta ja kaltaisistaan Souls peleistä. Sillä ne eivät kerro pelaajalle juuri mitään. Pelaaja vain heitetään keskelle kaaosta ja tarina, edes jonkinlainen häilyvä käsitys siitä mitä on tapahtunut alkaa pikkuhiljaa muodostumaan mikäli siihen vain jaksaa keskittyä.
Mikään pakko mahdolliseen tarinaan ei ole paneutua, sitä voi ihan hyvillä mielin rymistellä pelin lävitse ilman sen suurempaa ajatusten juoksua. Borne on hyvä esimerkki pelistä joka monen peleistä mitään ymmärtämättömän silmissä näyttäisi perus verellä kuorrutetulta väkivaltaviihteeltä ilman sen suurempaa tarkoitusta. Ja sitä se pitkälti onkin jos sulkee silmänsä kaikelta muulta.

Sitä muuta on aika paljon. Mikään Bornessa tapahtuva tai oleva, ei tapahdu tai ole ilman mitään syytä. Melko lailla kaikella on tarinansa ja kaikki tarinat ovat osa kokonaisuutta joka taas on osa vielä suurempaa kokonaisuutta. Jos osaisin haluaisin itsekin luoda Bornen kaltaisen tarinan jossa lukijan olisi itse etsittävä yhtymäkohdat ja selvitettävä mikä on johtanut mihinkin, miksi näin tapahtui....Mistä oikein on kyse.
Bloodbornen Old Hunters...toivottavasti ei ainoaksi jäävä.... lisäosa valoitti hiukan menneitä tapahtumia erityisesti..............parantavan kirkon..... Vähätellysti sanotusti hiukan häiriintyneestä historiasta. Mutta paljon paljon paljon pal........ jäi vielä kertomatta.

Vasta nyt itsekin neljännen peli kerran lähestyessä loppuaan olen herännyt havaitsemaan yksityiskohtia joihin en aiemmin ole osannut kiinnittää huomiota.......kuten alieni/Amygdala patsaat jotka vai jotenkin onnistuivat katomaan gootti tyyliseen ympäristöön..... tai ymmärtänyt, että alkuperäinen luuloni jostain on ollut aivan väärä. Se ei mennytkään niin.

Minusta se on todella kiehtovaa. Todella hyvä tapa kertoa tarinaa, omien havaintojen ja oivallusten kautta. Minut se ainakin houkuttelee Bornen äärelle kertatoisensa jälkeen, auttaa sen pysymään mielessä. Kun aina on pieni tunne, että vielä on jotain. Toki internet on täynnä lukuisia Bornen tarina teorioita ja selostuksia siitä miksi, mitä ja milloin....Eikä se mitään, suosittelen tutustumaan, itsekin niin teen. Kaikki spekulointi toimii hyvänä apuna tarinan ymmärtämisessä tai ainakin saa huomaamaan jonkin aiemmin pimennossa pysyneen yksityiskohdan.

Vaikka itse koen olevani aika hyvin päällisin puolin perillä siitä mitä Bloodbornen maailmassa on mennyt peruuttamattomasti pieleen. Haluan silti tietää ja ymmärtää lisää.

Huomenissa palaan jälleen Bloodborneen uuden blogipäivityksen merkeissä. Varautukaamme siihen.

O Flora, of the moon, of the dream.

 O little ones, O fleeting will of the ancients...

 Let the hunter be safe, let her find comfort.

 And let this dream,

 her captor...

 foretell a pleasant awakening...

 Be, one day, a fond,

 distant memory...