Sysimustat sielut

Näin aluksi mainittakoon, että blogini ei pyri pysymään ajan hermolla vaan kirjoittelen milloin mistäkin sillä hetkellä omassa mielessäni olevasta. Siksipä otan nyt katseen menneeseen ja aiheekseni Dark Souls pelisarjan.

Aikoinaan ensikosketukseni kyseisiin peleihin johtui ajatuksesta, että halusin kokeilla jotain haastavampaa. Päädyin hankkimaan Demons Soulsin. En päässyt ensimmäistä pomotaistelua pidemmällä......ylipäätään edes ensimmäiseen pomotaistoon pääseminen oli monen tunnin ja usean alusta aloituksen lopputulos. Demons Souls hylättiin laatikkoon eikä siihen sen jälkeen ole tullut koskettua.

Sitten meni parisen vuotta (kai) ja Dark Souls ilmestyi ja jostain syystä menin senkin hankkimaan vaikka vallan hyvin tiesin mitä tuleman piti. Jos Demons Souls oli jo minulle ylitsepääsemättömän vaikea tuskin Dark S olisi yhtään sen helpompi. Mutta silti se tuli hankittua, ja sekin koki miltei saman kohtalon kuin edeltäjänsäkin.
Meni ehkä noin vuosi kun uskaltauduin palaamaan pelin pariin ja silloinkin alennuin tekoon jota ei pelipiireissä katsota hyvällä. Käytin toisen henkilön tallennetta, aloitin uuden pelin ultimaalisena ukkelina ja vihdoinkin onnistuin tahkoamaan pelin alusta loppuun. Muuten en olisi siihen pystynyt.

Sitten tuli hetki kun Dark Souls II julkaistiin, hetken arvelin ostaakko vai eikö ostaa ja sitten hölmö menin ja ostin, pelasin hetken, totesin että eihän tästä mitään tule ja unohdin laatikon pohjalle. Vakaa tarkoitus kuitenkin olisi joku päivä pelin pariin palata, kunhan tässä muilta kiireiltäni kerkeän.

Dark Soulssit ovat tehneet minulle hyvin selväksi sen, että en ole kovin kummoinen videopelien pelaaja. Minun Soulsien pelaaminen näyttää enemmänkin tältä:

Ja suurimman osan ajasta ruudulla näkyy tämä:

 

Sitten on niitä hetkiä kun kovan työn ja tuskan jälkeen on onnistunut etenemään hitusen pidemmälle ja kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti selvinnyt juuri ja juuri hengissä kaikista vastaan tulleista möttiäisistä ja suorastaan kiitää itsevarmuutta puhkuen kohti kulmantakana siintävää levähdys nuotiota tapahtuukin jotain "odottamatonta":

 

Hetken hiljaisuuden jälkeen aloitan alusta, turhautuneena sössin ensimmäiseen vastaan tulevaan viuhulaiseen, aloitan taas alusta, toistan edellä mainittua parikymmentä kertaa, luovutan ja lopetan pelin ja yritän vuoden kuluttua uudelleen.

Mutta silti kaikesta siitä epätoivoisuudesta huolimatta Dark Soulsseissa on oma sairas viehätyksensä, jostain syystä vain haluan pelata niitä, ehkä siksi jos/kun pääsen niissä vihdoin ja viimein eteenpäin se oikeasti tuntuu saavutukselta. Minä tein sen! Vihdoinkin se on ohi!

 

Luultavasti päädyn hankkimaan myös tässä lähikuukausina ilmestyvän Bloodbornen, tässä olen jo hyvän aikaa elätellyt harhakuvaa, että ei se niin vaikea ole, helpompi kuin edelliset. Mutta jos sitä ennen yrittäisin päästä edes hitusen eteenpäin Dark Souls II:ssa.