perjantai 9. maaliskuuta 2018

Cities: Skylines PS4 edition


Jo jonkin aikaa pelirintamani on koostunut erinäisistä simulaatioista. Ensin Simistä ja nyt Cities: Skylinesistä. Molemmat ovat jäänne lapsuus ajoilta. Silloinen SimCity oli suuri suosikkini, enkä oikeastaan sen jälkeen olekaan minkään sortin kaupungin rakennus peliä päässyt pelailemaan.

Cities osui silmääni täysin sattumalta. Hirveästi en ole viime aikoina pelimaailman kehityksessä ollut mukana kun en edes tiennyt kyseisen pelin Ps4 ilmestyneen jo jonkin aikaa sitten. Joskus vuosia aiemmin muistan nähneeni jonkin pätkän suomalaisten kehittämästä kovin kehutusta kaupungin kehitys pelistä. Joten pakkohan sitä oli päästä kokeilemaan.


En tiedä miksi se on niin, mutta kaikki tällainen näpertely on kohdallani kovin koukuttavaa. Pelissä ei ole tarinaa huimine juonen käänteineen, se ei sisällä mielenkiintoisia hahmoja eikä huikeita maisemia. Odotat vain, että kaupunkisi kasvaa ja kehittyy, että rahahanat pysyvät auki ja saat vihdoin ostettua sen uuden sairaalan tai poliisi aseman, palolaitoksen.... minkä ikinä ja pidät siinä samalla huolen kaupunkilaisten hyvinvoinnista. Kuulostaako hauskalta? Se on... kunnes ei enää olekaan.


Olen ymmärtänyt, että en ole kovin hyvä kaupungin rakentaja. Luulin sen olevan helppoa. Parit tiet ja taloja, seuraan tilanteen kehittymistä. Mutta ei. Kun homma lähtee lapasesta pakettia on aika hankala enää pitää kasassa. Kuvan kaaos menee oman toheloinnin piikkiin, kun viemäröinti ikävästi pääsi risteämään puhtaan veden kanssa ja sitten se lakkasi kokonaan olemasta... viemäröinti siis.
Mutta viemäröintiä ja omaa tohelointia pahempi uhka on vanheneva väestö. Tässä jo parina kertana olen päässyt todistamaan kuinka hyvin kehitys suuntainen imperiumini lähtee romahtamaan kuin korttitalo kun aikansa kaupunkini ylellisistä palveluista nauttineet asukkaani päättävät kaikki kuolla samana päivänä. Parissa hetkessä nousukiito katkeaa ja muuttuu vapaa pudotukseksi, etkä itse oikein edes ymmärrä mikä meni pieleen. Peli kun ei taida tuntea eläkkeelle jäämisen käsitettä... No onhan se suomalaisten kehittämä... Kansan vanhimman osan poistuessa elävien kirjoista tehtaat ja suurin osa työpaikoista päättää seurata mukana ja kaupungin budjetti onkin äkkiä miljoonan miinuksella.


Toinen murheenryyni on liikenne. En ole onnistunut vielä kertaakaan tekemään onnistuneita liikenne ratkaisuja. Jälleen luulin tehneeni. Peli todisti, että ei, et tehnyt. 57 rekkaa on jumissa kiertoliittymässä ja juna yhteyskään ei pelaa koska viisi junaa on jumissa asemalla koska raiteet risteävät juuri kriittisen ajoväylän kanssa jota kukaan ei jostain käsittämättömästä syystä ehdi ylittämään. Ehkä koomisinta on se kuinka usein näen milloin minkäkin hälytysajoneuvon kiitävän turmapaikan ohi koska pelin liikennesäädösten mukaan vastaantulijan kaistalle ei saa koukata. Ei edes silloin vaikka ala-aste olisi ilmiliekeissä. Kiltisti on ajettava 8,5 kilometriä tienpäähän ja kiidettävä toista kaistaa takaisin palopaikalla mikäli sikäli siellä vielä olisi jotain pelastettavaa.


Peli antaa käyttäjälleen mahdollisuuden rajattomiin rahoihin, mutta mahdollisuus trophyihin menee samalla mikäli tähän oljenkorteen tarttuu. Välillä olen harkinnut, että kokeilisin. Koska haluaisin vain saada rakennettua toimivan kaupungin. Mutta sitten olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että se ei kannata. Varmasti loputon rahantulo helpottaisi äärettömästi kaupungin kehitystä, mutta se ei olisi mitään. Pystyisin suoraan rakentamaan unelmieni kaupungin ja mitä sitten? O.o Hankalamman kautta äheltäessä sitä tietää tehneensäkin jotain... oikein. Ansainneensa ne uudet +7 kaupunkiin muuttanutta ja pienet lisä ansiot.


Cities: Skylines on hyvin kaksi ulotteinen peli. Kaiken sujuessa se on mitä viihdyttävintä ajantappoa homman ajautuessa sivuraiteille mitä turhauttavinta ja toivottominta puuhastelua. Mutta huonoimmillaankin peli aiheuttaa aikakin itsessäni naivia periksiantamattomuutta. Jos vielä kerran kokeilen, ehkä sitten onnistun.
Eilenkin kun puolentoista tunnin pelailun jälkeen päätin olla tallentamatta kaupunkini ajauduttua täyteen juurikin vanhenevasta väestöstä johtuneeseen kaaokseen ja lupasin itselleni, että ei enää, antaa olla, pidän taukoa pari viikkoa ja yritän sitten uudelleen. Löydän itseni kuitenkin vielä tänä iltana tvn äärestä, sillä minulla on jo suunnitelma kuinka välttää kansalaistani joukko kuolema.


perjantai 26. tammikuuta 2018

Loistava Maaginen Karppi


 
Kuten uuden vuoden alla uhkailin. Yritän tänä vuonna hiukan kehittää korttikokoelmaani ja palata alkuperäisiin tavoitteisiin joista yksi on kerätä kaikki alkuperäiset Shining kortit.
No yksi on nyt niitattu... yhdeksänkö vielä on jäljellä o.O kenties.
Yritän koota kaikki kortit myös tänne blogiin tavallaan jonkinlaiseksi päivä kirjaksi. Voin sitten vuoden lopussa katsoa onnistuinko hullussa hankkeessani.

Pelivuosi 2018

Tässä menneinä päivinä olen silmäillyt, ja voivotellut, ja silmäillyt vähän lisää tänä vuonna julkaistavia pelejä. Joista osa tuli täytenä yllätyksenä, osaa osasin odottaa muta en näin aikaisin....... aikaisinpa tosiaan....
Viime vuosi taisi mennä neljän pelin parissa, joista kaksi olisi voinut jäädä ostamatta. Tänä vuonna tuo neljä tuntuu tulevan täyteen jo vuoden ensimmäisellä puolikkaalla.

Ironisesti kyllä vaikka vuosia on kulunut hairahdun samoihin houkutuksiin kuin aikaisemminkin. Samat pelit jotka aikoinaan olivat suosikkeja palaavat eloon uusintapainosten muodossa.


Ensimmäisenä odotuslistallamme on Shadow of the Colossus joka saapuu kauppoihin ihan tässä kohta puoliin, 07.02.
SotC ehti käydä kääntymässä PS3 puolella, jolloin se tuli myös hankittua ja pelattua. Mutta alkuperäisestä PS2 julkaisusta on jo vierähtänyt hiukan aikaa. 18.10.2005 kertoo google.
Silti kaikkien näiden vuosien ja uusintapainosten jälkeen SotC houkutin on vahva. En usko, että hankin peliä heti kättelyssä. Mutta jossain vaiheessa tätä vuotta, ehkä kun se vielä vähän halpenee jo melko kohtuullisesta hinnastaan.
Maailma on kuitenkin muuttunut sen verran 13 vuodessa, ettei Colossuksen ote ole niin vahva. Siinä missä muinoin, silloin kun olin vielä nuori. Colossus oli taistelua jänniä ja hurjia jättejä vastaan. Nyt moraalinen kompassi ei anna enää niin paljo myöden. Asetelma on muuttunut. Pelin pieni mies ei olekaan enää sankari, vaan itsekkäistä syistä armotta jättejä jahtaava....tappaja. Lajinsa viimeisiä olentoja metsästäessäni mieleeni pakosti hiipii käsitys siitä, että ei tämä nyt ihan oikein ole. Tämä ei nyt tunnu oikein hyvältä. Tavallaan myös odotan sitä, että joudun hiukan pakottamaan itseäni toimimaan epämieluisalla tavalla. Sillä parhaita pelejä/tarinoita ovat kuitenkin mielestäni ne jotka herättävät tunteita ja ajatuksia. Jotka eivät vain ole...... viihdettä
Mutta kai pelissä on aina ollut moraalinen opetuksensa, jos sen loppua lähtee tarkemmin tarkastelemaan. Kovin surullinen ja ankea..... ansaittukko?
Se mikä Colossuksessa edelleen viehättää ovat maisemat, jylhä yksinäisyyden tunne jota harvemmin on peleissä tarjolla. Se kuinka hiljaisuuden ruohoaron äärettömyyden keskellä voi tuntea tv ruudulta on jotain todella upeaa. Myös epärealistinen digitaalisen veden pelko joka on ollut osa identiteettiäni aina Super Mario 64 ajoista lähtien houkuttaa samoamaan Colossuksen jylhiä maisemia. Synkät sumuiset lammet tuntuivat aikoinaan ylitsepääsemättömiltä. Odotus, että kohta jokin nappaa ja vetää pinnanalle aiheutti vahvoja väristyksiä. Koskaan näin ei tapahtunut, mutta synkkä vesi ei edelleenkään herätä luottamustani.


God of War on peli sarja joka on odottanut pitkään omaa osaansa blogissani. Nyt siihen on tänä vuonna viimein avautunut mahdollisuus huhtikuun lopulla julkaistavan God of War (4) (2018) muodossa.
Gow on peli sarja joka on kulkenut mukana koko peli historiani. Ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2005, toinen 2007 ja kolmannestakin osasta on kulunut jo kohta kahdeksan vuotta.
Aikoinaan Gow oli yksi suosikeistani, edelleen muistelen sitä lämmöllä. Peli onnistui opettamaan minulle enemmän kreikan mytologian hahmoista kuin yksikään historian tunti.
Siltikään en enää hankkinut PS4 remasteroitua God of War 3, vaikken pelannut kyseistä peliä kuin kerran kun se ilmestyi. Ensimmäiset kaksi osaa tuli tahkottua läpi varmaan ainakin viisi kertaa. Voi olla, että jossain vaiheessa haluan kokea kolmannen osan uudestaan, mutta tänä vuonna katseeni kohdistuu neljänteen. Sillä sitä on odotettu, osa minusta ei koskaan uskonut sen edes tulevan. Mutta tulipa kuitenkin. Vielä en tiedä pelistä mitään.... kun olen tämän kirjoittanut menen youtubeen katsomaan jonkin uusimmista trailereista. Sen verran tiedän, että Kratoksella tuolla pelimaailman vihaisimmalla kirjaimellisesti jumalia turpaan lyövällä kaljupäällä on poika ja tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin mytologista pohjolaa.
Muuten en oikeastaan tiedä mitä edes odottaa. Toivoisin, että God of War 4 ottaisi tarinallisesti tällaisen Last Of Us henkisin lähestymistavan, hiukan aikuismaisemman tarinan. Ei niin kosto vetoisen kuin pelin aiemmat osat.
Tavallaan neljäs osa tuntuu kovin irralliselta... tällainen spin off alkuperäisestä ja luultavasti vaikkei pelin historiasta mitään tietäisikään sitä on helppo lähestyä omana yksilönään ja mahdolliset menneisyyteen viittaavat yksityiskohdat avautuvat niille jotka ovat pelisarjan muitakin osia pelailleet.
Minulle tuleva God of War on hiukan kuin Skyrim aikoinaan. Jotenkin sitä ei uskonut tulevaksi, kaikki odotus ja hypetys oli ainutlaatuisempaa ja peli onnistui lunastamaan kaikki odotukset ja antamaan vielä vähän enemmänkin. En tiedä onko Gow tämän vuoden Skyrimini, potenttiallia siltä ei ainakaan puutu, mutta jää nähtäväksi.


Vain noin kuukausi God of Warin jälkeen remasteroitu versio Dark Soulista näkee päivän valon. Peli jota en aikoinaan jaksanut pelata koska se oli........ liian vaikea 😅 Nykyään janoan Dark Soulin kaltaisia haasteita "vaikeita" pelejä pitäisi olla enemmänkin. Siksi on mielenkiintoista päästä kokemaan DS uudestaan.... tai oikeastaan päästä vihdoin kokemaan se. Todella keskittyä siihen, eikä mennä sieltä missä aitaa ei ole eli muokata tallennettaan.... muutta ei niistä harharetkistä sen enempää.
Olen jo pitkään harkinnut, että haluaisin pelata DS 2 ja 3 uudelleen alusta asti läpi, pelasinhan Bloodbornenkin kolme kertaa alusta loppuun trophyineen kaikkineen... ja voisin mielihyvin tehdä sen vielä neljännenkin kerran... varmaan viidennenkin... kuudennen...
Juuri siitä syystä, että kaipaan haastetta jota kovin monella pelillä ei ole tarjota. Jos Demons Souls joskus löytäisi tiensä Ps4 olisi joulu taas... Siihen en koskaan oikein päässyt mukaan koska se oli.....liian vaikea 😒
Muistikuva Dark Soulista on kuitenkin kovin tuore, muistan tarinan, paikat, hahmot, vihulaiset, aikalailla kaiken tarvittavan kohtuullisen hyvin, mutta olen silti innostunut kohtaamaan DSoulin uudelleen Ps4llä toukokuun lopulla.


Kunniamaininta.


Ni No Kuni II ansaitsee paikkansa tällä listalla. Vaikka en usko sitä hankkivani. Ensimmäinen osa oli hyvä, mukaansatempaava, paljon sisältöä jne jne....... Mutta toinen osa ei herätä sen suurempia hankinta haluja. Voi olla, että peli jää omalla kohdalla hiukan muiden julkaisujen jalkoihin ja ehkä lei on tyylilajillisesti siirtynyt hiukan oman mukavuusalueen rajamaille.. En tiedä. Mutta lyhyt maininta. Katsokaan, tänä vuonna tulee. Jos, ette ole kokeilleet kokeilkaa ihmeessä. Suosittelen.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Shining Legends Super Premium Collection


Vuosi on saatu kohta pakettiin. Enkä hirveästi ole viimeaikoina blogini parissa puuhastellut. Tämäkin Pokémon aiheinen postaus on lojunut pölyttymässä jo jokusen kuukauden. Mutta nyt näin vuoden lopuksi se on enemmänkin kuin osuva.

Noin vuosi sitten ilmestyi yhteä suurin sanoin nimetty Mew & Mewtwo laatikko. Tänä vuonna paalupaikan sai Ho-oh ja Shining Legends joka settinä on tarkoitettu olevan uusinta versio vuosia sitten ilmestyneistä Neo sarjoihin kuuluneista Shining korteista.



Kyseisen laatikon saaminen suomeen osoittautui jälleen hiukan nihkeäksi. Aiemmin niin luotettavaksi osoittautunut amerikkalainen verkkokauppa oli todennut, että ulkomaille postitettavien pakettien postikulut ovat tästä lähtien kuusikymmentä euroa joten hetken näytti siltä, että nyt kyllä jää Ho-Ohit saamatta, onni kuitenkin kääntyi ja laatikko löytyi kuin löytyikin suomen puolelta. Usein kuitenkin pohdin kannattaako kyseisiä keräily laatikoita havitella, sillä se on täysin tuurista kiinni onko ostos onnistunut vai ei. Ja viime aikoina tuurini ei ole boosterien kohdalla kovinkaan kaksinen ollut.



Boxin mukana tulevien korttien lisäksi mukaan kuuluu tietenkin kymmenen Shining Legends boosteria, joita ei käsittääkseni myydä yksittäin vain vain osana jotakin editionin laatikkoa. Kymmenestä korttipaketista voisi jo odottaakkin jotain. Niillä rajoilla mentiin.




Raichut onnistuivat pelastamaan päivän ja sentään yksi Shining Rayquaza.... onneksi tuota nimeä ei tarvinnut ulkomuistista kirjoittaa..



Laatikon mukana tuli myös pieni vihkonen jossa esiteltiin alkuperäiset Shining kortit joita itsekin olen aina silloin tällöin haaveillut havittelevani. En kuitenkaan edelleenkään ainuttakaan omista, mikä sinänsä on hiukan harmi. Tehtävä ei suinkaan olisi mahdoton, en vain ole saanut aikaiseksi koska ajatukseni ovat olleet toisaalla.
Olen todennut, että olen liian paljon harhautunut uusien tuttavuuksien perään. Sun&Moon, Generations, Evolutions... viimeiset puolitoista vuotta prioriteettini on ollut enemmän uudessa kuin vanhassa. Niissä mitä aluksi aloin keräämään. Otin asiakseni kerätä kaikki ensimmäisen generaation aikaiset Pokémonit ja sen tein. Joten nyt otan asiakseni, päämääräksi vuodella 2018, että kerään jokaisen alkuperäisen Shining kortin. Se vaatii aikaa, en pysty siihen hetkessä...tai pystyn mutten viitsi.. Mutta vuosi. Vuosi on riittävän pitkä aika tavoitteen toteuttamiseksi.
Tarvitsisin kylläkin myös parit uudet kansiot.....😰

Elämän simulointia


Alussa ei ollut mitään. Sitten päätin luoda parit ukkelit.
Sims peli sarja on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Joskus ala-aste aikoina muistan sitä silloisen kaverini kanssa tietokoneella pelailleen. Myöhäisellä konsolikautenani koin Sims 2sen Ps2:lla, ja Sims 3/Petsin Ps3:lla sitten tuli tauko ja pitkä odotus. Siinä missä Sims 4:sta on jo vuosia sitten päässyt koneella pelaamaan saapui se PS4:lle vasta tässä jokin aika sitten.

Siinä mielessä Simin odotus ei ollut mitenkään turhan pitkä. Sims on sillä tavalla erilainen peli. Ei sitä mitenkään riemusta kiljuen malttamattomana osaa odottaa, on vain kivaa kun sekin on olemassa.
Siinä missä pidän Bloodbornen ja Dark Soulin haasteista, Skyrimin ja Fallouttien maailmojen tutkimisesta. Sims edustaa täysin vastakkaista päätä peleissä joista pidän, pitkäjänteisestä näpertelystä ja omien tarinoiden luomisesta.


Vaikka Simis usein arkistoidaankin juurikin elämäsimulaattori nimikkeen alle, minusta osuvampi ilmaisu olisi jumalsimulaattori. Sims maailma on muurahaiskeko ja pelaaja jättiläinen sohimassa sitä koivun oksalla. Simeillä ei hirveästi ole valtaa omasta elämästään, saati edes omaa tahtoa. Mikä useimmiten tuntuu olevan haitaksi. Autonomisuus ei ole Simien vahvimpia osa-alueita... eikä kyllä oikein sääntöjenkään totteleminen.


Simin siirtyminen uudensukupolven konsoleille ei mielestäni ole tuottanut mitään huimia muutoksia. Peli tuntuu usein jumittavan paikallaan, varsinkin jos aikaa erehtyy turhan paljon manipuloimaan. Usein onnettomien opetuslasteni ajatuksen juoksu katkeaa ja he pysähtyvät ruokalautanen kädessään tuijottamaan tyhjyyteen vai hetken kuluttua päättääkseen että eipä tässä nälkä ollutkaan ja että lautasen paikka on lattialla. Lähdempä tästä katsomaan tvtä.
Tietokone ja älypuhelin tuntuvat olevan modernia aikakautta mukaillen suurimmat huomion viejät myös Simeillä. Puhelintaan kyllä muistaa alkaa räpylöimään vaikka keskellä autoväylää ja unohtaa siinä samalla pari akuutimpaa asiaa kuten nälän ja väsymyksen.
Usein myös löydän luomiani aikuisia ihmisiä kärvistelemästä ja polkemasta jalkaa kun oma ymmärrys ei ole osannut ohjata WC:een asti
Ja mikäli sikäli kuvittelisit, että olisi kovinkin näppärää ohjelmoida Simit touhuamaan tarpeellisia askareita autenttisissa aikajaksoissa, se on turhaa. Hetkeksikin kun silmä välttää on Simi kuin Simi unohtanut omat ohjelmointinsa ja päätynyt tekemään jotain aivan muuta. Kuten jälleen katsomaan tvtä ruoanlaiton sijasta.


Lukuisista ongelmista huolimatta Sims 4 on hyvä peli. Ainakin minulle sopiva. Ongelmat ovat enemmänkin osa sitä kuin haitta. Ainakaan sellainen haitta joka veisi huomion turhan paljon itse asiasta.


Kuten kuvista on huomattavissa. Päädyin ensimmäisenä kokeilunani luomaan kahdeksan henkisen poppoon täysin sattuman varaisia toisilleen melko tuntemattomia Simejä ja asuttamaan heidät saman katon alle. Yhteiselo on suurimmilta osin sujunut suht rauhallisissa merkeissä, mutta itse olen alkanut punomaan suunnitelmaa parin hiukan mielenkiinnottomamman yksilön päänmenoksi. Sitä paitsi kahdeksan hengen talouden edesottamusten vahtiminen ja kaikkien tyytyväisenä pitäminen on välillä todella hankalaa. Siksi olenkin usein pyrkinyt keskittymään pariin parhaimpaan yksilööni ja suunnitellut heille mielessäni elämänkaaren jota pikkuhiljaa ollaan laittamassa täytäntöön.


lauantai 21. lokakuuta 2017

Pokémon Go Mewtwo ja 3. generaatio

Pokémon Go ussa on hetkensä. Viime aikoina on ollut hiukan hiljaisempaa... aika pitkään. Kuitenkin kuulun niihin pelaajiin jolle PoGo on ollut osa arkea siitä asti kun se ilmestyi ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, sitkeä yrittäminen näköjään palkitaan.


En koskaan uskonut saavani kutsua yhtään mihinkään. Tilastollisesti jaksan "raidata" ehkä kerran kuukaudessa. Näin kuitenkin kävi, että kun keskiviikko aamuna erehdyin PoGon aukaisemaan oheinen ilmoitus pärähti näkyville. Onneksi olkoon! En muista milloin, jos ikinä olen kyseisessä paikassa otellut mutta hei kuka niitä laskee.


Eniten epäilyksiä aiheutti osallistuja määrä. Onkohan siellä kuitenkaan ketään? Vain noin 80 ihmistä oli jaksanut vääntäytyä paikalle. Eli oli meitä jokunen. Lapsia ja aikuisia aika tasajaolla.
Mewtwo oli omasta mielestäni turhan helppo, puoli minuuttia niin kaveri oli kanveesissa ja kultainen vadelma sai sen niin haltijoihinsa, että raukka jäi kolmanteen palloon satimeen. Kaiken sen odotuksen ja hypetyksen ja ryhmäytymisen jälkeen kokemus oli vähän tulin, näin ja voitin... Mutta ei parane valittaa ihan tyytyväinen olen Mewtwohuni. Enkä usko, että kovinkaan pian uudestaan pääsen samaa kokemaan.


Ja kun Mewtwosta oli juuri ja juuri selvitty pamahti Halloween eventti kolmannen genin kummituksineen suoraan niskaan. Kaikki se spekulointi kolmannen genin tulemisesta. Jouluksi tulee! Eiku ensi kevääksi. Ehkä kuun lopulla, parin viikon päästä. Halloweenin aikana. EI! Se tuli tänään.
Tai ainakin hyvin pieni osa siitä.... joka tuli laitettua pakettiin puolessa tunnissa... onneksi on vielä 12 päivää eventtiä jäljellä.

 
 
 
 
 
 
 
 
Jos joku on aiemmin Pokémon aiheista horinaani ehtinyt lukemaan. Tietämykseni on rajoittunut ensimmäiseen generaatioon... joka on ollut minulle se ainut oikea ja blaablaablaa.... Toisesta genistä oli aikoinaan hyvin pieni käry, että mitä se pitää sisällään. Nyttemmin se on otettu täysin omakseen PoGon myötä ja näin tulee käymään myös kolmannelle generaatiolle. Hirveän hyvin en ole kartalla monenkirjavista otuksista ja moni musta silhuetti tulee olemaan täysi arvoitus ennen kuin pääsen itse paikanpäälle toteamaan mistä möröstä on kyse.
Halloweenin kummitus kuusikko jäi aika nopeasti mieleen jo ennen kuin yhtäkään oli ehtinyt löytää, mutta loput 129 saattavat sisältää jokusen melko tuntemattomana pitkään pysyttelevän yksilön.
 
Joskus harhaisena kuvittelin, että PoGon pelaamiseni hiipuu tulevien genien myötä. Kun en tiedä muista ja ne ovat niin kummallisia...ne muut.. ja... ja lapsuus.
Ja kakat! Se ei ole muuttunut siitä yhtään mihinkään. Kakkos geni painettiin läpi ihan samalla raivolla kuin ensimmäinenkin ja nyt nurkan takana siintävä kolmas generaatio on jotain uutta ja odotettavaa. Jotain tuntematonta johon voi tutustua.
Sillä niin se vain on. En koskaan lapsena tutustunut muihin geneihin, juurruin ensimmäiseen enkä uskaltanut innostua uusista. Nyt kun katselen kaikkia kolmea tullutta ja tulevaa... Eivät ne niin hirveästi toisistaan poikkea.
 
 

 
Ainiin, Halloweenin kunniaksi jälleen myös yksi hatutettu Pikachu... Onkohan Niantic vielä ihan tosissaan hattujensa kanssa vai onko kyse jo enemmänkin vitsistä.....
 
 
Hyvää, tulevaa, Halloweenia kaikille!
 


keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Unravel VS Crash Bandicoot N Sane Trilogy

Pitkällisen hiljaiselon jälkeen palamme asiaan. Hirveästi ei kirjoittelun aiheita ole ollut, tai olen itse turhan tarkka aiheideni laadusta. Kirjoitan vasta silloin kun minusta tuntuu, että minulla on asiasta jotain sanottavaa joka päiväisen lätinän sijasta. Kaikki populaarikultturelli aikani on kulunut Final Fantasy XII:tä pelatessa, eikä siitä hirveästi löydy enää jutun juurta. Peli on hiukan jämähtänyt viime metreille ja mieltäni on alkanut kaivelemaan ajatus siitä että 100% jää haaveeksi.

Niinpä päästäkseni tauolle FFXIIstä päädyin hankkimaan parikin uutta peliä... koska halvalla sain. Näin jälkikäteen ajateltuna toisen hinta laatu suhde oli edelleen erittäin huono.
Sen sijaan, että turinoisin vain toisesta asetan pelit vertailussa vastakkain.
Kuten otsikko jo ennustaakin kyseessä ovat pelit Unravel, jonka sai storesta vaivaisella 4.90€ ja Crash Bandicoot sarjan uudelleen...remasterointi O.o...vaiko julkaisu.. Noh, eipä tuolla niin suurta väliä.




Joskus aikaisemmin ihmetellessäni miksei Crash ole palannut eläkepäiviltään uuden sukupolven konsoleille saatoin mainita, etten ole koskaan aikaisemmin kyseisen marsupilamin edesottamuksia tullut seuranneeksi. Olen aikalailla ollut ulkona koko PS1 aikakauden.
Joten ajattelin, että ehkä vihdoin olisi aika kokeilla mistä olen jäänyt paitsi... Jos retrospektiivisesti pitäisi nyt ajatella mistä jäin paitsi niin suunnattomasta...... turhautumisesta, tv ruudulle huutamisesta ja ehkä hajonneesta ohjaimesta. Nyt kun ikää ja itsehillintää on tullut lisää jäljellä on vain suunnaton turhautuminen.


Pelin sopii olla haastava kyllä. Usein kaipaakin sitä... Mutta kun haastavuus alkaa syömään pelin hauskuuta alkaa mopo liukumaan metsää kohden. Kun seitsemänkin kertaa joutuu aloittamaan saman kentän yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta onnistuu pääsemään maaliin. Tunnelma ei ole JESH! MÄ TEIN SEN! vaan "ONNEKSI SE ON VIHDOIN OHI!" (sysää ohjaimen sivuun sulkee laitteiston ja katoaa paikalta)


(...ja palaa hetken kuluttua toisen pelin pariin) En tiedä onko oikeutettua verrata kahta melko lailla eri kategorian peliä keskenään, mutta teen sen nyt kuitenkin. Molemmat kuitenkin ovat tasohyppelyitä ongelmanratkaisu elementeillä höystettynä. Mutta siinä missä Crash aiheuttaa harmaita hiukkasia aivokuoren pintaan... o.O Unravel on mukavan leppoisa ajanviete peli, välillä itsensä tuntuu hiukan hölmöksi kun ei vaan keksi, että mitä mitä pitäisi tehdä. Kuinka pääsen tuon kumpareen yli ilman, että lankahanuri hukkuu mutalammikkoon. Ja kun vihdoin ratkaiset ongelmasi ja peli etenee. Fiiliksesi on Ahaa, noin se siis tehtiin! Olet tyytyväinen aikaan saannokseesi ja itsekseen myhäillen jatkat kohti uusia vastoin käymisiä.


Alkuperäinen ajatukseni oli Crash peliä hankkiessani, että pelaan sen läpi ja myyn sen sitten pois. Alunalkaenkaan en tuntenut sen suurempaa tunnesidettä kyseiseen tekeleeseen ,että olisi tuntenut tarvetta omistaa sitä yhtään sen pidempään. Tuo ajatus tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja voi olla, että Crash Bandicoot löytyy hyvinkin pian huutonetin sivuilta ihan kohtuullisen käypään hintaan.
Olen nyt hermoja kiristellen onnistunut konttaamaan Crashin pari ensimmäistä saarta enkä usko kestäväni kovin paljoa enempää. Peliä ei tarvitsisi korjata paljoa niin voisin pitääkin siitä sillä minulle pelin suurin ongelma on kuvakulma ja ohjattavuus. En tiedä olenko jo niin vanha, että syvyysnäköni on alkanut hiukan heittämään, mutta suurimman osan ajasta Crashiä pompottaessa on miltei mahdoton arvioida mihin kohtaan hän laskeutuu... Useimmiten ohi kohteesta. Etäisyys vastaan tulevaa vihulaiseen on myös usein arvaamaton. Välimatka ei ollutkaan niin pieni/suuri kuin olit kuvitellut ja JEI! Alusta taas aloittakaamme!
Ja viimeisenä kontrollit eivät välillä tunnu oikein vastaavan. Hyppää! Ei hypännyt. Juoksi alas kielekkeeltä. Hyppää! Ei hypännyt. Hyppäsi puoli sekuntia myöhemmin ja joutui lihansyöjäkasvin kitaan.


Joten kun kaikkea edellä mainittua on joutunut kestämään tunnin alkaa mielenkiinto peliä kohtaan kaikkoamaan. Suljet sen, otat levyn pois koneesta, laitat sen koteloonsa, unohdat hyllyyn ja alat pelaamaan viihdyttävämpiä, leppoisempia ja onnistumisen tunteita tuottavampia pelejä kuten... Dark Souls tai Bloodborne.... tällä kertaa kuitenkin Unravel, vaikka kaikki kolme täyttävätkin samat kriteerit.


Voi olla, että jos olisin viettänyt lapsuuteni Crashin parissa mielipiteeni saattaisi olla toinen... tai aika olisi kullannut muistot joita ei enää kannattaisi pilata. Mutta nyt se on mitä on, vaikka miten yrittäisi paneutua asiaan ja jaksaa jatkaa yrittämistä en vain saa väännettyä itseäni sellaiseen mielentilaan jossa Crash alkaisi tuntumaan hauskalta ja viihdyttävältä jatkuvan raivon partaalle ajamisen sijasta.

Joten kantani on melko selvä. Jos näistä kahdesta tulisi valita suosittelen lämpimästi Unraveliä. Se on viihdyttävä, mukaansa tempaava, sopivan haastava, näyttää paremmalta..... Juu, ei tarjoa pelattavaa yhtä moneksi tunniksi, mutta kuten eräässä mainoksessa sanotaan Suuruus tulee pienessä paketissa.