Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Zombiu

Tässä joitakin viikkoja sitten nappasin Anttilan alelaarista mukaani PS4 jälleen rakennetun Zombie pelin... joka alun perin on kantanut nimeä ZombieU ja julkaistu vuosia sitten vain ja ainoastaan WiiUlle. En ole kovinkaan suuri kauhun ystävä, mutta joskus sitä on ihan mukavaa poistua omalta mukavuus alueelta ja haastaa itsensä yrittämään.

Kuten perinteiseen selviytymiskauhuun kuuluu, maailma on musta, epäkuolleet odottavat nurkkien takana ja jumpscared....(jotka ovat minusta aika halpa pelottelu keino)... ovat arkipäivää. Aluksi kuitenkin pidin Zombiesta, siihen hintaan se oli ihan kohtuullista ajanvietettä. Jatkuva varpaillaan olemisen tunnelma oli omalla tavallaan koukuttavaa ja ihan mukavaa vaihtelua.

En tiedä Wiiuu verisosta, joskus senkin saatoin omistaa, mutta en koskaan ehtinyt sitä pelaamaan. Joten en pysty sanomaan ovatko asiat edeltäjä versiossa paremmin. Sillä miinusta annan Zombielle siitä, ettei siinä juurikaan tarvitse selviytyä. Riittää että tartut uskolliseen kriketti mailaan ja hutikoit vastaan tulevia epäkuolleita. Ammusten ja erinäisten ensiapu tarvikkeiden hamsteroiminen on melko turhaa, ovia ei tule koskaan laudoitettua, eikä varsinkaan turvatalossa olevaa säilytys lotiskoa tule koskaan käytettyä. Itse ainakin päädyin pelaamaan juurikin näin.

Viimeinen positiivinen kokemus pelistä oli selviytyjäni yllättävä kuoleutuminen, kun puolivahingossa huitaisin raukkamaisiin räjähteisiin turvautunutta kalmoa. Helpoimmalla vaikeus asteella pelatessa surmansa saanut survivoori vaihtui automaattisesti uuteen hahmoon joka vuorostaan kykeni pelastamaan edesmenneen toverinsa jäänteistä sen mitä vielä oli pelastettavissa. Tämä kyseinen seikka oli mielestäni mukavan realistinen pikkulisäys ja yllätys pelissä joka nyt ei muuten hirveästi päässyt ominaisuuksillaan loistamaan.

Mutta, miksi minä mieleni niin pahoitin.... Noh, SPOILERI VAROITUS!!! JOS PELAAT TAI HALUAT JOSKUS PELATA ZOMBIA, MUTTA ET TOHDI TIETÄÄ MITEN LOPPU ETENEE!! LOPETA NYT! VIELÄ EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ PERÄÄNTYÄ!!
Niin siis... pelin loppupuolella selviytyjämme päätyy taistelemaan areenalla zombeja vastaan, ilman varusteitaan, ilman mitään minkä pahanpäivän varalle varastoimiseen olet mahdollisesti kuluttanut jokusen hetken. Onneksi itsellä ei uskollisen kriketti mailan lisäksi ollut juuri mitään vietävää, se ehkä hiukan saattoi lieventää ärtymystäni.

Areenan tarkoituksena on kerätä aseistuksensa ympäristöstään. Ensin löytää ase, sitten pari ammusta, tuhlata kutinsa kahteen panssaroituun zombieen ja kuolla jolloin uusi tuhoon tuomittu hahmo herää areenalle. Pääsin vähän pidemmälle, tiesin mistä löydän ammukset ja hetken juoksenneltuani onnistuin löytämään vähän lisää. Toinen selviytyjä kandidaatti onnistui ammuskelamaan turhan monta ohi laukausta ja panokset loppuivat, eikä enempää ollut tarjolla. Ilman uskollista krikettimailaa ei voinut muuta kuin uhrautua zombien ateriaksi jolloin kolmas kokelas heräsi häkistään. Tätä elämän kiertokulkua jatkettiin hyvin pitkään, ainakin kahdeksan selviytyjä alokkaan verran, kunnes sain tarpeekseni.

Kaksi kysymystä mitä...... ja miksi?

 

Jos pelin alkutaipaleen päämäärä on ollut valmentaa pelaajaa selviytymään laumasta zombeja yksittäisten vastaantulijoiden sijasta ilman minkäänlaista kättä pidempää, olen perin pettynyt. Pelaajan paiskautuessa areenalle ensimmäistä kertaa, on melko mahdotonta tietää mistä mahdollista apua olisi saatavilla jolloin surkuhupaisan tuhon tuleminen on melko väistämätöntä. Liian moni uudelleen yritys taas imee ilon koko pelistä, selviytyminen menettää merkityksensä ja zombiet lakkaavat karmivasta, sen sijaan ne alkavat vain rasittamaan. Enkä usko, että vaikeampi vaikeus taso olisi yhtään lisännyt intoani, jos kuolo olisi Survivor tasolla korjannut olisi koko peli pitänyt aloittaa aivan alusta -.- kun ensin olisi selvinnyt miltei loppuun ja päättänyt päivänsä epäreilulla areenalla.

 

 

Zombie on nyt ollut kohta kaksi viikkoa jäähyllä. Kiinnostus sitä kohtaan ei ole kohonnut, mutta jos en muutakaan keksi saatan antaa sille mahdollisuuden ja ainakin edes pelata sen loppuun. Trophyjä ajatellen en ole innostunut pelaamaan Zombia kolmea kertaa lävitse jotta saisin digitaaliset palkinnot jokaisesta vaikeustasosta, tämä yksikin kerta on ollut ihan riittävä. Jos tätä yhtä koko pelin pilannutta kohtaa ei laskettaisi mukaan olisi zombie ollut ihan hyväkin peli. Nyt se tuntuu vain kovin turhalta.

Ei näin.

 

 

 

 



Historian havinaa

Viime päivinä olen tyystin unohtanut, että elämme vuotta 2016 ja sen sijaan, että ottaisin kaiken irti uusinta konsoli sukupolvea edustavasta Ps4:stäni olen uppoutunut pelaamaan pelejä menneiltä vuosikymmeniltä.

Tässä jokunen postaus sitten tulinkin maininneeksi Dark Cloud 2:en jonka matkassa palaamme kaksi konsolia ajassa taakse päin.

 

Nyttemmin olen edennyt Cloudissa melko lähelle tarinan loppua ja peli on vastannut vahvasti sitä mielikuvaa joka kultaisissa muistoissani on ollut. Jos unohtaa ajoittain rasittavat monotooniset musiikit, aivan älyttömät etäisyydet jotka syövät ison osan peli ajasta, itseään toistavat luolastot, ja lukuisat toistot mikäli peliin haluaa tehdä pintapuolista syvemmän sukelluksen, on Dark Cloud 2 todella hyvä peli vielä tänäkin päivänä.

 

Toinen elämääni palannut peli kokemus on vieläkin vanhempi, sen mukana matkaamme ajassa yli kaksituhatta luvun jolloin moni Ps4:stä innostunut ei ollut vielä syntynytkään. Mutta minä olin, ja silloin konsolinani toimi vanha kunnon Nintendo 64

 

 

 

Olen jo vuosia haaveskellut, että minun pitäisi hankkia Nintendo takaisin. Mutta sitten tarvitsisin myös vanhan televisiovastaanottimen jossa pelien vanhentuneet grafiikat näyttäisivät uuden karheilta ja loistaisivat virheettömyyttään. Sijoitus paikkaa tällaiselle kokonaisuudelle ei vain asunnostamme tahdo löytyä joten ajatus on aina hiipunut.

Mutta sitten löysin ratkaisun! Jota en jostain syytä ollut tullut edes ajatelleeksi. Internetin syövereistä googletin esiin Nintendo 64 emulaattorin, joka kulkee nimellä Project64 1.6, jota mainostettiin parhaaksi 64 emulaattoriksi ja jota nyt itsekin suosittelen kokeilemaan. Kerrottakoon myös, että emulaattori on ohjelma jonka avulla voin tietokoneella pelata pelejä joita ei normaalisti tietokoneella pystyisi pelaamaan tiettyjen yhteensopivuus ongelmien takia.

Saatuani emulaattorini käyttökuntoon latasin tietysti myös Super Mario 64 ja Star Wars Episode I Racerin. Jotke valehtelematta ovat ensimmäiset pelit joita olen ikinä koskaan pelannut. Ehkä siksi niillä on erityinen paikka sydämessäni, toinen syy on se, että ne ovat edelleen erittäin hyvät pelit.

Nykyisen Wii Un tarjonta ei ole lähelläkään Mario 64:n tasoa, minkä takia oma Wiiuuni kerää enemmän pölyä kuin unohtumattomia peli hetkiä.

 

 

Nyt kun vihdoin sain edes jollain tasolla tehtyä haaveestani totta ja saatuani ensi kosketuksen vanhaan kunnon Marioon, koin saman kokemuksen kuin Dark Cloudinkin kohdalla. Vaikka miltei kaksikymmentä vuotta on kulunut kyseisestä konsolista, on Mariossa aivan sama tuntu kuin silloinkin. Toki se on vanhan näköinen mutta ajan kuluma ei räjähdä silmille ja aiheuta pettymyksen tuntua kun lapsuuden lempi peli ei enää näytäkään siltä kuin sen on muistanut.

Ainut asia mikä kertoi minulle, että vuosikymmeniä on vierähtänyt siitä kun viimeksi kohtasimme oli se, että molemmat pelit, niin Mario kuin Star Wars Racerikin, ovat todella helppoja. Ne eivät enää tarjoa samaa haastetta kuin silloin kun itse olin pelien kohdalla avuton räpeltäjä jonka Bloodborne olisi nylkenyt elävältä pelkällä aloitus ruudullaan. Ainut asia joka estää minua kiitämästä Mariota läpi on ohjattavuuden takkuaminen.

Nyt on kai hyvä hetki mainita, etten ole koskaan pelannut ainuttakaan peliä tietokoneella niin, että voisin kutsua sitä pelaamiseksi. Jostain syystä ymmärrykseni ei riitä siihen, että edes haluaisin pelata tietokoneella yhtään mitään. Olen siis konsolimies, olen aina ollut ja aina oleva.

 

 

Joten koneeni näppäimistön hallinta tuottaa Super Mario 64:n kohdalla suuria ongelmia, olen jo löytänyt parikin paikkaa joihin en tule pääsemään koska en osaa kääntää kameraa oikeaan suuntaan -.- Star Wars Racerissa ei sen sijaan tarvitse painaa kuin yksi näppäin pohjaan ja väistellä vastaan tulevia esteitä, voitto on taattu melkolailla joka kerta vaikka pari kertaa kolossaalinen kallion kappale eteen yllättäen hypähtäisikin.

Olen ymmärtänyt, että koneeseen olisi mahdollista liittää nintendon ohjain O.o Mutta voi olla, etten viitsi täysin ilmaiseksi lataamani pelin vuoksi investoida ohjaimeen jota käyttäisin vain sen hetken. Joten on parasta vain tyytyä ihmettelemään näppäin yhdistelmiä ja pikkuhiljaa hivuttamaan itsensä kohti 120 tähteä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä hyvät ihmiset ei ole tähti:

 

 



Féikmon´s Return

Luulin tunnistavani väärennetyt Pokémon kortit kun sellaisia vastaan tulee, ja toki tunnistinkin......siitä ei hirveästi jäänyt epäilyksiä... mutta mitään tämän kaltaista en ollut nähnyt.

Vanhat tutut Charmeleon ja Spearow seuranaan kaikkien tuntemat Wysaub, Deugong ja keräilijöiden rakastama Charizaro.

 

Vähän erilaisemmat evoluutiot

Grimerin monet muodot

Gengarin luusto on tuhat kertaa vahvempaa kuin ihmisten O.O

Pokemonien kouluttamat Pokemonit

Vanhat tutut Mistyn Tulileijona, Ukkostiikeri ja Vesisusi
 



Ja mukaan vielä parit trainer kortit. Joista toinen huomien arvoinen 2nd Edition

Kyseisiä kortteja oli paljon enemmänkin, mutta havainne kuvat kertovat hyvin mistä on kyse. Näin räikeitä tekeleitä en ole vielä koskaan nähnyt. Sinänsä paljon hienompi kuin koti printterillä valmistetut pahvitulosteet ja jollain tasolla jo niin koomisia ettei niille oikein voi muuta kuin naureskella huvittuneena.

Saattaa korteilla jopa olla jonkinlainen keräily arvokin. Itse en ole vielä päättänyt mitä kyseisille korteille teen.



Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jälleen yksi Bloodborne aiheinen päivitys, vaikkakin lyhyen ytimekäs sellainen. Tässä taannoin silmäni osuivat, internetin ihmemaassa kauriinlailla kirmaillessani, Bloodbornen kovakantisiin guidebookkeihin. Jotka totta kai oli nythetitännekaikki saatava. Ongelmaksi vai osoittautui, ettei kirjoja enää meinannut suomen puolelta lyötyä, kunnes hoksasin kurkistaa Ablidriksen tarjontaan.

Jotenka tässä ne nyt ovat. Hiukan myöhässä kun peli lisäosineen on jo moneen otteeseen kyllästymättä jauhettu läpi. Mutta keräilyllisessä mielessä kirjat ovat hyvä lisä muuhun Bloodborne irtaimistoon. Tein jopa tarkat mittaukset, ennen kirjojen hankkimista, siitä mahtuvatko opukset metalliseen boksiin joka Nightmare Editioniin kuului. Ja mahtuivathan ne. Iloitkaamme.

Kirjojen kannet osoittautuivat yllättävän heijastaviksi joten kunnon kuvien saaminen tuotti hiukan ongelmia. Salama tuo ikävästi sormenjäljet ja mystiset naarmuimitaatiot häiritsevästi näkyviin. Mutta muuten hyvin olen tyytyväinen kirjasiin. Bloodbornesta on kuljetuslaatikkonsa ansiosta tullut hyvä keräilyn kohde. Voin rakentaa aivan oman keräilyversioni.

 

Tässä kaikki tältä erää.

Pikku hiljaa kohti Dark Souls III hypetystä

.......keräilyversio on jo tilattu :P

 

Ni No Kuni Wrath of the White Witch. Wizard´s Edition

Hetkinen on ehtinyt vierähtää sitten viimeisimmän Ps3 editiooni hankintani. Mutta nyt teemme näyttävän paluun ja nostamme esille Ni No Kunin Wizard´s Editionin jonka tässä päivänä eräänä sain käsiini.

Ni No Kuni sopii hyvin blogitettavaksi juuri nyt sillä pelin taustavaikuttajana on toiminut samainen Level 5 kuin aikaisemmin blogatussa Dark Chroniclessakin.
Pelissä on hyvin samanlaista lämminhenkisyyttä huokuva tunnelma ja se varmasti uppoaa jokaiseen japanilaisista animaatioista pitävää. Itse en kovin paljoa kuulu edellä mainittuun ryhmittymään, mutta pidin Ni No Kunista silti todella paljon. On vaikea sanoa mikä erityisesti on Ni Non ratkaiseva aines osa, pelinä se on genrellisesti täysin vastakkaisesta päästä kuin esim Bloodborne johon olen tuhlannut suuren osan menneestä vuodestani. Ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen että Ni No Kuni on mukava pelata, se on ainut laatuinen, tavallaan vanhahtavan lapsuuden pelin omainen josta jostain syystä tulee enemmän mieleen Nintendon tuotanto kuin Ps universumi O.o
Ni Nossa on myös vahva pokemonihtava sävy

Mitä kyseisen keräilyversion sisältöön tulee, määrä ei ole ratkaiseva tekijä ja laadullisesti hiukan jin ja jang. Pakettiin kuuluva kirja on todella hieno ja edes laadukkaan oloinen. Pehmo olennosta ei oikein voi samaa sanoa.

Kirja on kuvitukseltaan mielenkiintoinen sekoitus pelin omaa taiteellista tyyliä sekä vastapainollisesti paljon realistisempaa kuvitusta. Hirveästi en ole kirjaa uskaltanut selaamaan, se on nimittäin sen verran tiukkaan pakettiin prässätty, että pelkään jonkin sauman repeävän jos liikaa sivuja yritän aukoa.

 

Studio Ghiblin osallistuminen on vahvasti nähtävillä

 

 

Toisin kuin kirjaa kuvassa olevaa pehmoa ei hirveästi ole varaa kehua. Kiinalainen työnlaatu ei nyt kovin paljoa pääse juhlimaan tämän tekeleen kohdalla. Se on enemmänkin halpa esikuvansa irvikuva kuin näköisteos. Miksei kärsässä roikkuvaa lyhtyäkin olisi voinut valmistaa jostain muusta lyhtymäisemmästä materiaalista kun samasta kankaasta joka saa sen näyttämään enemmän pallolta kuin lyhdyltä jolta sen kuuluisi näyttää.

 

 

Mutta koska Ni No Kuni on peli josta en välttämättä olisi halunnut luopua näin sen säilyminen tuleville sukupolville on ainakin varmistettu. Hiukan vähäisestä ja ristiriitaisesta sisällöstään huolimatta olen hyvinkin tyytyväinen, että onnistuin saamaaan Ni Nonkin osaksi kokoelmaani.

Blooblore. Gehrman the First Hunter.

Päätin sitten kuitenkin yrittää tarinoittaa Bloodbornen maailmaa, ainakin kokeilla miten siinä onnistuisin. Tämä olkoon siis enemmän testi kuin mitään muuta.
Sen sijaan, että lähtisin selostamaan koko tarinan mahdollista kulkua kaikkine sivuhaarautumineen päätin valita yhden hahmon jonka tarinaa, omaa näkemystäni siitä, lähtisin purkamaan.
Kaikista mahdollisista vaihtoehdoista päädyin ensimmäiseen metsästäjään Gehrmaniin jonka matkassa väistämättä tulemme sivuuttamaan Lady Marianinkin historiikkia.

Bloodbornen aikajanan järkevä jäsentäminen on hiukan hankalaa. Tarina luultavasti alkaa vuosi satojen takaa kun muinaiset Pthumerianilaiset saivat ensimmäisen yhteyden unimaailmassa eleleviin voimallisiin olentoihin. Ajan kuluessa Pthumerialaiset jäivät historiaan, piiloutuivat Yharnamin kaupungin alla oleviin katakombeihin elämään uniolentojen heille suomaa iankaikkista elämää.
Kunnes eräänä päivänä ihmiset löytäisivät nämä luolastot ja pääsisivät kosketuksiin veren kanssa joka paransi kaikki mahdolliset sairaudet ja joka tuli toimimaan kaupungin perustana siitä päivästä eteenpäin.

Veren mukana tuli kuitenkin sairaus, riippuvuus joka muuttui hulluudeksi ja joka puolestaan johti vähä vähältä ihmisen itsensä täydelliseen muuntautumiseen ihmissusimaiseksi olennoksi.
Tässä vaiheessa Gehrman astui kuvioihin, hän perusti työpajan ja alkoi värväämään ihmisiä joista koulutettaisiin metsästäjiä, joiden tehtävänä olisi pitää kansa turvassa hirvityksiksi muuttuneilta kylänmiehiltään.

Aluksi asiat varmasti sujuivatkin melko ongelmitta. Gehrmanilla meni hyvin, häntä tarvittiin. Menestyksen lisäksi hänen elämäänsä oli lipunut oppitytön muodossa Lady Maria joka arvosti ja ihaili häntä ja johon Gehrman oli mitä todennäköisimmin rakastunut. Jouduin hetken aikaa pohtimaan mitä mieltä olen Gehrmanin ja Marian mahdollisesta suhteesta. Olisiko se romanttinen ihastuminen vaiko enemmän isällinen ja suojeleva. Ymmärrettyäni, ettei Gehrman tuohon aikaa ollut sama pyörätuolissa aikaansa viettävä vanhus jona pelaaja Gehrmanin oppii tuntemaan, vaan kenties suht nuori mies, päädyin valitsemaan ensimmäisen vaihtoehdon. Se kuinka molemmin puolista ihastuminen oli tai saiko Maria koskaan edes tietää Gerhmanin tunteista jää täysin arvailun varaan.

Gehrmanilla siis pyyhki uskoakseni melko hyvin. Erääseen kohtalokkaaseen päivään asti jona puolijumalolento Kosin raato rantautui läheiseen kalastaja kylään. Uskon, että Gehrman ja Maria johtivat tutkijat kylään joka heidän toimestaan häpäistiin ja tuhottiin, tutkijoiden yrittäessä löytää vastauksia puolijumalolentoja koskeviin kysymyksiinsä kyseenalaisilla ja epäinhimillisillä tavoilla.
Tämä oli Marialle liikaa, vihollinen ei ollut enää sama kuin ennen. Heistä itsestään oli tullut hirviöitä. Ja niin Lady Maria heitti vaalimansa miekan kaivoon, hylkäsi metsästäjät ja siirtyi kirkon hoteisiin auttamaan niitä joiden kärsimyksiin hän ehkä tunsi olevan osasyyllinen. Oma teoriani on, että lopulta syyllisyyden taakka oli kuitenkin  liian raskas kannettavaksi ja Maria päätyi riistämään oman henkensä. Pelaajan ensikertaa kohdatessa Marian lojumassa elottomana kirkontornissa vierellään pieni pöytä ja punaisen nesteen värjäämä pikari saivat minut näin aatostelemaan.
Epäilen, että Gehrman löysi kuolleen Marian ja hautasi hänet työpajansa pihamaalle, hautaan josta vanha metsästäjän luu on löydettävissä. Uskon myös, että tämä on hetki jolloin Gehrman askarteli nuken muistoksi menetetystä tavoittamattomasta rakkaastaan.

En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa ehti kulua, mutta seuraava Gehrmania kohdannut vastoinkäyminen on uskoakseni ollut työnsä menettäminen. Veren aiheuttamat ongelmien pysyessä kurissa kirkon epäillään päätyneen myrkyttämään osan kansasta osoittaakseen veren kaikki voipaisuutta. Suunnitelma ei kuitenkaan ehkä mennyt aivan odotetusti vaan myrkyn aiheuttama sairaus levisi valtoimenaan eivätkä vanhat metsästäjät enää pystyneet pitämään lisääntyviä hirvityksiä kurissa. Kun kaikki toivo oli menetetty tartuttiin viimeiseen mahdollisuuteen ja vanha Yharnamin kaupunki sytytettiin tuleen, toiveena sen hillitsevän taudin leviämistä.
Kirkon huomattua metsästäjien kykenemättömyyden kyseisessä tilanteessa he päätyivät perustamaan oman metsästäjän lahkonsa, mikä taasen tarkoitti sitä että vanhan kunnon Gehrmanin palveluksia ei enää tarvittu.

Gehrman joka oli omistanut koko elämänsä työlleen oli menettänyt arvonsa. Häntä ei enää kaivattu eikä tarvittu. Rakkaimpansa lisäksi hän oli nyt menettänyt toisen elämäänsä ylläpitävistä peruspilareista. Epätoivoinen, ehkä hiukan katkeroitunut, mies päätyi epätoivoisiin tekoihin ja Gehrman suoritti rituaalin jonka tavoitteena oli saada yhteys mahtaviin unimaailman puolijumalolentoihin. Hän kutsui olentoja ja yllättäen yksi näistä, pohjimmiltaan myötätuntoisista, olennoista vastasi. Flora, toiselta nimeltään Moon Presence.

Flora loi Gehrmanille unimaailman johon hän voisi kutsua valitsemiaan koulutettavia metsästäjä kokelaita. Jopa Marian muotokuvaksi kyhätty nukke herätettiin henkiin ja Gehrman pääsi elämään elämää johon hänellä ei oikeassa maailmassa ollut enää mahdollisuutta.
Aivan kuten jokainen jonka toiveet taianomaisesti toteutuisivat oli Gehrman varmasti todella hyvillään ja tyytyväinen unimaailmaansa johon hän hyvin pian ymmärtäisi jääneensä vangiksi.

"...Oh Laurence...Master Willem... Somebody, help me... Unshackle me, please, anybody... I've had enough of this dream... The night blocks all sight... Oh, somebody, please..."

Aikanaan Gehrman päätyi unissaan mumisemaan apua entisiltä ystäviltään, luultavasti tietämättä ettei heidän kohtalonsa ollut yhtään sen ruusuisempi. Eikä edes nukke, jonka oli ollut tarkoitus olla jo kauan sitten menetetty Maria, tuntunut enää samalta. Luultavasti Gehrman lopulta ymmärsi sen itsestään selvän seikan, ettei unimaailman nukke vain ollut sama Maria. Aito Maria oli jo aikaa sitten kuollut eivätkä he ikinä tulisi olemaan yhdessä.
Epävarmaksi jää tajusiko Gehrman koskaan ettei Flora täysin pyyteettömästi unimaailmaa Gehrmanille luonut. Vaan vain ja ainoastaan omiin tarkoituksiinsa, jotta Gehrman kouluttaisi metsästäjiä joiden tehtäväksi jäisi raivata tieltään ihmisten kanssa turhan paljon kontaktia ottaneet Floran lajitoverit, liikaa ymmärtäneet ihmiset ja varsinkin tuhota Mergo, mahdollinen ihmispuolijumalolento. Uni jota Gehrman piti omanaan olikin vain kulissi eikä hän itse ollut muuta kuin Floran tahdon alainen sätkynukke.

En usko, että Gehrman pääsi koskaan täysin perille Floran aikeista, tai sitten hänellä ei vain ollut mahdollisuutta täysin omantahdonalaisesti luopua unestaan, muutenhan hän olisi voinut eeppisen taistelun sijasta vain luopua elämästään, antaa metsästäjän vapauttaa hänet unestaan aivan kuten hän vapauttaa metsästäjän. Ehkä hänen oli pakko puolustaa viimeiseen asti omaa vankilaansa halusi hän sitä tai ei.

Arvoitukseksi jää myös se mitä Gehrmanille tapahtui hänen unensa päättyessä? Tai pikemminkin missä oikean maailman Gehrman on? Toisin kuin Micolash pahoin muumioitunein seuraajineen ovat löydettävissä oikeastakin maailmasta. Mutta Gehrmanin maallisten jäännösten olinpaikka on jäänyt täysin mysteeriksi, siltä osin hänen kohtaloaan ei saada täysin selville.

Mutta muuten tällaiseen pähkinän kuoreen pystyin oman näkemykseni Gehrmanin elämän kulusta puristamaan. Moni voi olla toista mieltä, itse tunnen parhaimmaksi ajatella polun olleen tällainen. Bloodbornen hahmojen joukosta on mahdoton löytää yhtäkään onnellista loppua. Kohtalot ovat surulisia, sen myötä niissä on tiettyä syvyyttä ja näin ollen omalla tavallaan ne ovat aika hienoja, kolkkoja mutta hienoja.

Dark Cloud Chronicle

Ottakaamme parin vuoden harppaus menneisyyteen ja kaivetaan naftaliinista esiin peli jota en uskonut enää koskaan pääseväni pelaamaan.
Kyseessä siis Dark Chronicle.... amerikkalaisittain Dark Cloud 2..... Olisi mielenkiintoista tietää mistä tämä nimen vaihdos johtuu?.
Mutta kuitenkin tässä kuluneella viikolla kyseinen peli koki jälleen syntymän PS4lle ja  täytyihän se storesta itselleen ladata.
DC2 on peli joka on erityisesti jäänyt mieleen PS2 aikakaudelta ja oli mukavaa huomata, ettei mielessäni olleet vain ajan kultaamat muistot vaan mielikuva myöskin vastasi todellisuutta. DC2 ei omasta mielestäni ole hirveästi kärsinyt ajanhampaissa. Se ei näytä niin vanhalta kuin voisi kuvitella.

En tiedä Dark Chroniclen tarkkaa ikään, mutta itse olen sitä ensikerran pelannut....miettii pitkään.... noin 12 vuotta sitten. Ainut iän tuoma ongelma on ilmeisesti ollut se, ettei peli täytä koko tv ruutua vaan leikkaa molemmilta sivuilta kymmenisen sentin kaistaleen pois... Mikä sinällään on ihan ymmärrettävää ja johon ei edes juurikaan tule kiinnitettyä huomiota.

Paljon pienessä paketissa.
Dark Chronicle on perus mekaniikaltaan aika simppeli. Kuljetaan luolastosta toiseen vihulaisia mätkien ja seuraavan luolaston avainta etsien. Mutta tämän yksioikoisen pelkistyksen lisäksi pelissä on paljon muutakin erinäistä näpertelyä, johon jokainen tulee kuluttamaan paljon enemmän aikaa kuin ns itse peliin. Voit ottaa valokuvia jotka toimivat keksintöjen ideoimiseen, jotka voit sitten itse rakentaa kunhan olet ensin kerännyt tarvittavat materiaalit. Aseistusta voi kehittää syntetisoimalla erinäisiä esineitä. Voit tarttua onkeen ja lähteä kalaan tai vaihtoehtoisesti ottaa käteesi golfmailan ja muuttaa luolastot minigolf radoiksi. Lisäksi tarinan mukana kulkee vahvasti mahdollisuus rakennella pieniä kyliä, rakennuksine, puine, kivine kaikkineen. Tekemistä riittää. Sitä on yllättävän paljon.

Kaiken hyvän lisäksi on Dark Chroniclessa toki jotain huonoakin. Välillä peli saattaa tuntua hiukan itseään toistavalta saman kaavan mukaa menevien luolastojensa puolesta. Eteneminen on välillä hitaan oloista kun joskus taas jos et ole tarkkana tilaisuutesi napata kullan arvoinen kuvakaappaus on jo mennyt ohitsesi etkä kykene sitä saamaan muuten kuin aloittamalla pelin alusta.
Valokuvaus ja keksintöjen ideointi on myös välillä hiukan köyhää kun monet samat tavarat voit vain ostaa paljon vähemmällä vaivalla. Eikö keksintöjen pitäisi olla ainut kertaisia apuvälineitä? O.o

Mutta kaiken kaikkiaan Dark Chronicle on mitä parhaimpia Ps sukupolven pelejä. Siinä riittää tekemistä lukuisiksi tunneiksi ja pelistä huokuu tietynlainen lämminhenkisyys. Tuulahdus ajalta jolloin pelien ei tarvinnut näyttää niin massiivisilta ollakseen viihdyttäviä ja jopa satoja tunteja kestäviä kokemuksia.