Burnout Paradise Remastered!

Vähämpä tiesin kun tässä jokin aika sitten listasin listaa peleistä joita tältä vuodelta saatoin odottaa. Täysin puskista pari päivää ennen julkaisua sain tietää, että Burnout Paradise palaa PS4lle ja koska kyseinen peli on yksi, tietyllä tapaa ainut, suosikeistani se oli aikalailla pakko hankinta.

Alustetaan asiaa hiukan.
A: Kuulun ajokortittomaan vähemmistöön.
B: Kiinnostukseni autoihin on olematon.
C: Enkä tiedä/ymmärrä niistä juuri mitään.
D: Auto pelit ovat mielestäni tylsiä vaikkakin kokemukseni moottoroidusta kilpaurheilusta pelien saralla rajoittuu Mario Kart 64n ja Star Wars Raceriin, molemmat Nintendo 64 aikaisia pelejä. Mutta silloisina suosikkeina nekään eivät pärjää Burnout Paradiselle.

Jopa Burnout saagan kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat mielestäni tolkuttoman tylsintä turhan pitkine ratoineen ja kierrosmäärineen. Mutta kolmas osa muutti kaiken. Burnout 3 Takedown ja sitä seurannut Revenge olivat loistavia kaahailu pelejä. Näköjään wikipedia osaa kertoa, että sarjaa kuuluu myös Dominator O.o Jostain syystä en muista kyseistä peliä. Aivan varmasti olen sitä pelannut.... Hämmentävää..

Burnout Paradise on myös ensimmäisiä pelejä joita tuli PS3lla pelailtua ja vaikka ensimmäisestä ilmestymispäivästä alkaa olla 10 vuotta ei Ps4 remasteroitu versio tunnut juurikaan ajan hampaissa kärsineen. Samaa ei voi sanoa pelaajasta. Hyvin pian sain huomata, ettei silmän ja käden koordinaatio ole aivan samassa hapessa kuin silloin. Varsinkaan kun en PS3 Burnoutin jälkeen ole mitään muuta ajopeliä pelannut. Kartan ja tien samanaikainen seuraaminen tuotti aluksi pieniä haasteita, mutta eiköhän se tästä ala sujumaan.

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

Miksi sitten Burnout Paradise ja pari edeltäjäänsä jättää omassa mielessäni muut ajopelit varjoonsa?
Ehkä siksi, että Burnout ei ole turhan todellinen. Fysiikan lait ovat hiukan kieli poskellaan. Sitä voi vain painaa kaasun pohjaan ja kiitää eteenpäin syöksyen milloin mistäkin hyppyristä, täysin päättömästi Wolfgang Amadeus Mozart 9 sinfonian pauhatessa taustalla.
Burnoutissa on tarkoitus pitää hauskaa, koheltaa rämäpäisesti ja sinkoilla sinne tänne... toki kilpaillakin ja päihittää pistesijoja. Ja myönnettäköön kyllä se aina hiukan ketuttaa kun niukasti tulee kisassa toiseksi ja hätiköiden runttaa autonsa lyhtypylvääseen juuri ennen ratkaisevaa käännöstä. Mutta se tuo hyvää vastapainoa päättömälle kaahailulle. Burnout on myös hyvä stressin lievittäjä, voi sulkea kaiken muun pois valita hyvän tausta nauhan ja purkaa elämäntuskansa digitaaliselle ajotantereelle.

 

 

Ainut hyvin ohut miinus jonka joudun Burnout Paradiselle antamaan on sen Soundtrack. Vaikka se sisältääkin lukuisia hyviä tausta kipaleita. Omina suosikkeinani N.E.R.Din Rockstar ja Jupiter Onein Fire Away. Ja vaikka mukana on myös monia aikaisempien osien kipaleita pari on unohtunut joukosta. Burnout Ravengessä muka ollut Apocalyptican Life Burns ja Billy Talentin Red Flag (muistin ethä se oli Fallen Leaves, mutta eipä ollutkaan.) ja on tuolla aivopoimuissa muutama muukin menneiden pelien ääniraita joka ei päässyt mukaan Paratiisin soitto listoille, joten tästä syystä hyvin ohut ja lyhyt miinus muuten täydelliselle kaahailu pelille.

Yellowcard Lights and Sounds oli vielä yksi....