Yhden aikakauden loppu.

... on kaiketi toisen alku.

Yhdessä edeltävistä blogi postauksistani tuli sanottua.. "joka tuo hivenen lisää iloa elämääsi niin jatka sitä".
Juhannuksen aikana aivot ilmeisesti asettautuivat sen verran uuteen asentoon, että lopullinen päätös oman peli kokoelman kohtalosta otti lopullisen muotonsa ja heräsi eloon. Yhdessä päivässä (maanantai) kokoelmani noin 70+ peliä kutistui kolmeentoista.

En pahemmin edes pysähtynyt miettimään säästäisinkö jotain. Enemmänkin vain "En ole pelannut, en pelaa... syrjään. En ole edes avannut... syrjään. Miksi edes olen tämän hankkinut?...syrjään."
Sinne menivät, lähtivät maailmalle, jollekkin uudella omistajalle. Eikä minusta tunnu yhtään siltä että näin ei olisi pitänyt tehdä. Sillä viime aikoina pelien kerääminen on tuntunut enemmän taakalta kuin harrastukselta, kiinnostus niitä kohtaan on laantunut....joten miksi ei?

Mieluummin hankin yhden pelin silloin tällöin, johon oikeasti paneudun, kuin omistan rekkalastillisen pelejä joita en edes pelaa.
Keräilyni ei toki kuitenkaan täysin kokonaan lopu. Keräilyversioistani en tule kovin helpolla luopumaan, ja sellaisen vastaan osuessa voi harkita sen hankkivani jos hinta/laatu kohtaavat.

Kun vuoden alussa konsolini kokivat sukupolvenvaihdoksen on Ps3 pelaaminen jäänyt todella vähäiseksi, oikeastaan täysin olemattomiin. Aion kuitenkin säilyttää konsolin nurkissa pyörimässä ja pitää silmäni auki keräilyversioiden suhteen. Mutta uskon, että pääpaino keskittyy Ps4 puolelle.....mutta ei keräilyn muodossa.

Olen vihdoin löytänyt vastauksen kysymykseeni:
En, en ainakaan videopelejä.

Ippi ja Oppi

 

Tämä pieni Ibb & Obb esitelmä on ollut kirjoitus listallani jo pitkään, mutta en vain ole saanut aikaiseksi istahtaa koneen ääreen ja kirjoittaa.

Joskus harvoin sitä tulee vastaan pelejä jotka miellyttävät yksinkertaisuudellaan ja yllättävät haastavuudellaan. Ibb & Obb on juuri sellainen peli. Siitä on jo varmaan reilusti yli vuosi...luultavasti enemmänkin...kun kyseistä peliä tuli ensimmäisen kerran pelattua. Hetki oli historiallinen siinä mielessä, että Ibb ja Obb oli ensimmäinen peli jonka pelasimme yhdessä avovaimoni kanssa ja ensimmäinen peli jota hän on ikinä koskaan pelannut.

 

 

Ibin ja Obin avain sana on yhteistyö. Miltei kaikki vastaan tulevat esteet vaativat sujuvaa yhteistyökykyä kummaltakin pelaajalta. Mikäli olet herkkä turhautumaan, en suosittele Ibbiä ja Obbia. Se tuhoaa parisuhteesi ja erottaa sinut ystävistäsi. Jos taas pidät pienistä aivopähkinöistä, sinua ei haittaa useat toistot ja tiedät kaverin jonka kanssa voisitte peliä pelata Ibb ja Obb on kuin tehty sinulle.

 

 

Usein kestää hetken ennen kuin helpoimmastakin harmaiden aivosolujen käyttöä vaativasta esteestä on päässyt eteenpäin. Usein molemmat vain möllöttävät paikallaan, niin sohvalla kuin tv- ruudullakin ja vain miettivät miten tästä pääsee etenemään. Sitten kun sen lopulta keksii, voi tuntea itsensä hiukan hölmöksi kun ei heti tajunnut. Noin helppoako se olikin?

Ibissä ja Obissa on myös ominaisuus joka on löydettävissä peleistä kuten Dark Souls. Suunnaton helpotuksen tunne kun on viime hetkellä livahtanut murhan himoisen mustan piikkipallon alitse ja pelastautunut seuraavalle tasolla yritettyään kohtaa 26 kertaa.

 

Ibin ja Obin kaltaisia kaksin pelattavia yksinkertaisia pelejä pitäisi olla enemmän saatavilla. Yhteishenki toimii paljon paremmin juuri Ibin ja Obin kaltaisissa tasohyppely peleissä, jotka juuri vaativat pelaajiltaan yhteen hiileen puhaltamista, kuin suuremman mittaluokan monin peleissä joissa molemmat pelaavat kuitenkin enemmän omaa kuin yhteistä peliä.

 

 

Selvittyämme Ibistä ja Obista ikuistimme pelin hahmot hamahelmiin. Tavallaan niissä on  etäisesti jotain samaa kuin pelaajissaankin.

 



Tavaraahan se vain on?

Nyt on yli viikko vierähtänyt ilman blogi päivitystä. Olen ollut liian kiireinen Pokèmon korttieni parissa.

Ensimmäistä kertaa olen huomannut itsestäni pienen innon kipinän jonkin asian keräilyä kohtaan. Useimmiten olen tuntenut vain yrittäväni kerätä jotain, olen ajatellut luovani kokoelman, mutta tunne ja into on kuitenkin hiipunut. Mutta nyt vuosikymmen myöhemmin elämääni palanneet keräilykortit ovat vihdoin tuntuneet todelliselta keräilyltä.

Usein käyn itseni kanssa sisäistä kamppailua kaiken haalimani tavaran suhteen. Sisäinen ristiriita joka saa aikaan sen, että en tiedä voinko oikeastaan kutsua itseäni keräilijäksi. Keräilijän suoraviivainen määritelmä luultavasti olisi henkilö joka on miltei omistanut koko elämänsä jonkin tietyn asian keräämiseen, joka käyttää suurimman osan vapaa ajastaa ja ylimääräisistä varoistaan kokoelmansa kartuttamiseen.

 

 

Ja ehkä kaikkein tärkeimpänä juurikin se, että keräilijän ultimaalisena päämääränä on haalia itselleen jokaikinen fyysinen kappale keräilynsä kohteista.

Jos näin on, voin sanoa etten täytä keräilijän määritelmää. Sillä olen kovin valikoiva. Vaikka esimerkiksi Pokémon kortit ovat löytäneet paikkansa sydämestäni olen keskittynyt vain hyvin pieneen osaan kyseisiä kortteja. Vaikka vastaani tulisi kuinka harvinaisia ja arvokkaita kortteja tahansa jos ne eivät viehätä minua en tunne mitään tarvetta, että minun pitäisi ne hankkia.

 

 

 

Usein katsellessani Youtubesta jonkun toisen keräilijän videointia omasta kokoelmastaan. Hyvin usein olen huomannut sen, erityisesti videopelien kohdalla, että monet keräilijät vain ostavat jokaisen julkaistun pelin. Itse en haluaisi samaan tilaan, en näe sitä kovin kummoisena keräilynä, minulla vain olisi paljon ylimääräsitä rahaa, tai olisi budjetoinut elämäni niin, että joka kuukausi pystyisi kuluttamaan tietyn summan. Minusta keräilyn kohteen tulisi olla jotain, jota etsiä ja jonka löytää. Ei vain määrätietoista ostamista. Silloin se minusta tuntuu enemmän joltakin, silloin tietyt esineet sisältävät myös muiston, sen hetken, sattuman, kun vihdoin olet löytänyt etsimäsi jonkin puuttuvan palan jota olet etsinyt.

 

 

Suurin syy miksi nyt kirjoitan tätä tekstiä ja suurin syy mikä estää minua päättömästi heittäytymään keräilyn ihmeelliseen maailmaan on se, että loppujen lopuksi kaikki keräämäni on vain tavaraa.

Hiljalleen uudelleen alkanut pelien keräilyni lopahti aikoinaan siihen kun kyllästyin täynnä oleviin kaappeihini, siihen että ne olivat täynnä pelejä jotka pysyivät koskemattomina vuodesta toiseen, joita en enää edes muistanut omistavani. Heräsi ajatus "Minä en tarvitse näitä"

Ja edelleenkin se on täysin totta, en tarvitse pelejäni, en pokemon korttejani, ajattelin että voisin sanoa 'mutta tarvitsen sen tunteen jonka keräily minulle tuo', mutta ei enhän minä todella sitäkään tarvitse.

 

 



Olen suuria ja syviä ajatteleva mies. En voi vain ohittaa tätä ajatushaaraa tavaran haalinnassa. Siinä missä osa minusta on innostunut huomenna postin mukana tulevista uusista korteista joita voin tutkia ja asetella kansiooni, toinen osa minusta on yhä edelleen sitä mieltä, että en tarvitse niitä ne ovat vain tavaraa. Sillä usein olen miettinyt sitäkin, että mitä tapahtuu kun olen valmis? Laitan kansioni kirjahyllyyn ja se katoaa sinne vuosiksi, kymmeniksi. Unohdan sen ajan kun keräilin, ja se palaa mieleeni kun kansioon uudelleen tartun.

Entä mitä sitten jos vuosia haalimani esineistö, johon olen käyttänyt suuren osan ajastani ja rahoistani, jota olen vaalinut ja pitänyt suuressa arvossa. Mitä jos se tavalla tai toisella tuhoutuisi? Jäisinkö kaipaamaan sitä? Aloittaisinko alusta? Vaiko vain antaisin olla.....sillä...

 

 

 

Mutta ehkä keräilyä, kuten mitään muutakaan, ei pitäisi niin ankarasti ajatella. Ennemminkin vain nauttia siitä. Sillä ehkä tärkeintä on se, että jos olet löytänyt jonkin asian, oli se sitten mitä tahansa, joka tuo hivenen lisää iloa elämääsi niin jatka sitä.