Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Zombiu

Tässä joitakin viikkoja sitten nappasin Anttilan alelaarista mukaani PS4 jälleen rakennetun Zombie pelin... joka alun perin on kantanut nimeä ZombieU ja julkaistu vuosia sitten vain ja ainoastaan WiiUlle. En ole kovinkaan suuri kauhun ystävä, mutta joskus sitä on ihan mukavaa poistua omalta mukavuus alueelta ja haastaa itsensä yrittämään.

Kuten perinteiseen selviytymiskauhuun kuuluu, maailma on musta, epäkuolleet odottavat nurkkien takana ja jumpscared....(jotka ovat minusta aika halpa pelottelu keino)... ovat arkipäivää. Aluksi kuitenkin pidin Zombiesta, siihen hintaan se oli ihan kohtuullista ajanvietettä. Jatkuva varpaillaan olemisen tunnelma oli omalla tavallaan koukuttavaa ja ihan mukavaa vaihtelua.

En tiedä Wiiuu verisosta, joskus senkin saatoin omistaa, mutta en koskaan ehtinyt sitä pelaamaan. Joten en pysty sanomaan ovatko asiat edeltäjä versiossa paremmin. Sillä miinusta annan Zombielle siitä, ettei siinä juurikaan tarvitse selviytyä. Riittää että tartut uskolliseen kriketti mailaan ja hutikoit vastaan tulevia epäkuolleita. Ammusten ja erinäisten ensiapu tarvikkeiden hamsteroiminen on melko turhaa, ovia ei tule koskaan laudoitettua, eikä varsinkaan turvatalossa olevaa säilytys lotiskoa tule koskaan käytettyä. Itse ainakin päädyin pelaamaan juurikin näin.

Viimeinen positiivinen kokemus pelistä oli selviytyjäni yllättävä kuoleutuminen, kun puolivahingossa huitaisin raukkamaisiin räjähteisiin turvautunutta kalmoa. Helpoimmalla vaikeus asteella pelatessa surmansa saanut survivoori vaihtui automaattisesti uuteen hahmoon joka vuorostaan kykeni pelastamaan edesmenneen toverinsa jäänteistä sen mitä vielä oli pelastettavissa. Tämä kyseinen seikka oli mielestäni mukavan realistinen pikkulisäys ja yllätys pelissä joka nyt ei muuten hirveästi päässyt ominaisuuksillaan loistamaan.

Mutta, miksi minä mieleni niin pahoitin.... Noh, SPOILERI VAROITUS!!! JOS PELAAT TAI HALUAT JOSKUS PELATA ZOMBIA, MUTTA ET TOHDI TIETÄÄ MITEN LOPPU ETENEE!! LOPETA NYT! VIELÄ EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ PERÄÄNTYÄ!!
Niin siis... pelin loppupuolella selviytyjämme päätyy taistelemaan areenalla zombeja vastaan, ilman varusteitaan, ilman mitään minkä pahanpäivän varalle varastoimiseen olet mahdollisesti kuluttanut jokusen hetken. Onneksi itsellä ei uskollisen kriketti mailan lisäksi ollut juuri mitään vietävää, se ehkä hiukan saattoi lieventää ärtymystäni.

Areenan tarkoituksena on kerätä aseistuksensa ympäristöstään. Ensin löytää ase, sitten pari ammusta, tuhlata kutinsa kahteen panssaroituun zombieen ja kuolla jolloin uusi tuhoon tuomittu hahmo herää areenalle. Pääsin vähän pidemmälle, tiesin mistä löydän ammukset ja hetken juoksenneltuani onnistuin löytämään vähän lisää. Toinen selviytyjä kandidaatti onnistui ammuskelamaan turhan monta ohi laukausta ja panokset loppuivat, eikä enempää ollut tarjolla. Ilman uskollista krikettimailaa ei voinut muuta kuin uhrautua zombien ateriaksi jolloin kolmas kokelas heräsi häkistään. Tätä elämän kiertokulkua jatkettiin hyvin pitkään, ainakin kahdeksan selviytyjä alokkaan verran, kunnes sain tarpeekseni.

Kaksi kysymystä mitä...... ja miksi?

 

Jos pelin alkutaipaleen päämäärä on ollut valmentaa pelaajaa selviytymään laumasta zombeja yksittäisten vastaantulijoiden sijasta ilman minkäänlaista kättä pidempää, olen perin pettynyt. Pelaajan paiskautuessa areenalle ensimmäistä kertaa, on melko mahdotonta tietää mistä mahdollista apua olisi saatavilla jolloin surkuhupaisan tuhon tuleminen on melko väistämätöntä. Liian moni uudelleen yritys taas imee ilon koko pelistä, selviytyminen menettää merkityksensä ja zombiet lakkaavat karmivasta, sen sijaan ne alkavat vain rasittamaan. Enkä usko, että vaikeampi vaikeus taso olisi yhtään lisännyt intoani, jos kuolo olisi Survivor tasolla korjannut olisi koko peli pitänyt aloittaa aivan alusta -.- kun ensin olisi selvinnyt miltei loppuun ja päättänyt päivänsä epäreilulla areenalla.

 

 

Zombie on nyt ollut kohta kaksi viikkoa jäähyllä. Kiinnostus sitä kohtaan ei ole kohonnut, mutta jos en muutakaan keksi saatan antaa sille mahdollisuuden ja ainakin edes pelata sen loppuun. Trophyjä ajatellen en ole innostunut pelaamaan Zombia kolmea kertaa lävitse jotta saisin digitaaliset palkinnot jokaisesta vaikeustasosta, tämä yksikin kerta on ollut ihan riittävä. Jos tätä yhtä koko pelin pilannutta kohtaa ei laskettaisi mukaan olisi zombie ollut ihan hyväkin peli. Nyt se tuntuu vain kovin turhalta.

Ei näin.

 

 

 

 



Historian havinaa

Viime päivinä olen tyystin unohtanut, että elämme vuotta 2016 ja sen sijaan, että ottaisin kaiken irti uusinta konsoli sukupolvea edustavasta Ps4:stäni olen uppoutunut pelaamaan pelejä menneiltä vuosikymmeniltä.

Tässä jokunen postaus sitten tulinkin maininneeksi Dark Cloud 2:en jonka matkassa palaamme kaksi konsolia ajassa taakse päin.

 

Nyttemmin olen edennyt Cloudissa melko lähelle tarinan loppua ja peli on vastannut vahvasti sitä mielikuvaa joka kultaisissa muistoissani on ollut. Jos unohtaa ajoittain rasittavat monotooniset musiikit, aivan älyttömät etäisyydet jotka syövät ison osan peli ajasta, itseään toistavat luolastot, ja lukuisat toistot mikäli peliin haluaa tehdä pintapuolista syvemmän sukelluksen, on Dark Cloud 2 todella hyvä peli vielä tänäkin päivänä.

 

Toinen elämääni palannut peli kokemus on vieläkin vanhempi, sen mukana matkaamme ajassa yli kaksituhatta luvun jolloin moni Ps4:stä innostunut ei ollut vielä syntynytkään. Mutta minä olin, ja silloin konsolinani toimi vanha kunnon Nintendo 64

 

 

 

Olen jo vuosia haaveskellut, että minun pitäisi hankkia Nintendo takaisin. Mutta sitten tarvitsisin myös vanhan televisiovastaanottimen jossa pelien vanhentuneet grafiikat näyttäisivät uuden karheilta ja loistaisivat virheettömyyttään. Sijoitus paikkaa tällaiselle kokonaisuudelle ei vain asunnostamme tahdo löytyä joten ajatus on aina hiipunut.

Mutta sitten löysin ratkaisun! Jota en jostain syytä ollut tullut edes ajatelleeksi. Internetin syövereistä googletin esiin Nintendo 64 emulaattorin, joka kulkee nimellä Project64 1.6, jota mainostettiin parhaaksi 64 emulaattoriksi ja jota nyt itsekin suosittelen kokeilemaan. Kerrottakoon myös, että emulaattori on ohjelma jonka avulla voin tietokoneella pelata pelejä joita ei normaalisti tietokoneella pystyisi pelaamaan tiettyjen yhteensopivuus ongelmien takia.

Saatuani emulaattorini käyttökuntoon latasin tietysti myös Super Mario 64 ja Star Wars Episode I Racerin. Jotke valehtelematta ovat ensimmäiset pelit joita olen ikinä koskaan pelannut. Ehkä siksi niillä on erityinen paikka sydämessäni, toinen syy on se, että ne ovat edelleen erittäin hyvät pelit.

Nykyisen Wii Un tarjonta ei ole lähelläkään Mario 64:n tasoa, minkä takia oma Wiiuuni kerää enemmän pölyä kuin unohtumattomia peli hetkiä.

 

 

Nyt kun vihdoin sain edes jollain tasolla tehtyä haaveestani totta ja saatuani ensi kosketuksen vanhaan kunnon Marioon, koin saman kokemuksen kuin Dark Cloudinkin kohdalla. Vaikka miltei kaksikymmentä vuotta on kulunut kyseisestä konsolista, on Mariossa aivan sama tuntu kuin silloinkin. Toki se on vanhan näköinen mutta ajan kuluma ei räjähdä silmille ja aiheuta pettymyksen tuntua kun lapsuuden lempi peli ei enää näytäkään siltä kuin sen on muistanut.

Ainut asia mikä kertoi minulle, että vuosikymmeniä on vierähtänyt siitä kun viimeksi kohtasimme oli se, että molemmat pelit, niin Mario kuin Star Wars Racerikin, ovat todella helppoja. Ne eivät enää tarjoa samaa haastetta kuin silloin kun itse olin pelien kohdalla avuton räpeltäjä jonka Bloodborne olisi nylkenyt elävältä pelkällä aloitus ruudullaan. Ainut asia joka estää minua kiitämästä Mariota läpi on ohjattavuuden takkuaminen.

Nyt on kai hyvä hetki mainita, etten ole koskaan pelannut ainuttakaan peliä tietokoneella niin, että voisin kutsua sitä pelaamiseksi. Jostain syystä ymmärrykseni ei riitä siihen, että edes haluaisin pelata tietokoneella yhtään mitään. Olen siis konsolimies, olen aina ollut ja aina oleva.

 

 

Joten koneeni näppäimistön hallinta tuottaa Super Mario 64:n kohdalla suuria ongelmia, olen jo löytänyt parikin paikkaa joihin en tule pääsemään koska en osaa kääntää kameraa oikeaan suuntaan -.- Star Wars Racerissa ei sen sijaan tarvitse painaa kuin yksi näppäin pohjaan ja väistellä vastaan tulevia esteitä, voitto on taattu melkolailla joka kerta vaikka pari kertaa kolossaalinen kallion kappale eteen yllättäen hypähtäisikin.

Olen ymmärtänyt, että koneeseen olisi mahdollista liittää nintendon ohjain O.o Mutta voi olla, etten viitsi täysin ilmaiseksi lataamani pelin vuoksi investoida ohjaimeen jota käyttäisin vain sen hetken. Joten on parasta vain tyytyä ihmettelemään näppäin yhdistelmiä ja pikkuhiljaa hivuttamaan itsensä kohti 120 tähteä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tämä hyvät ihmiset ei ole tähti: