Fallout 4. Ensi kosketus.



Näin alkuun mainittakoon Fallout 4 Vault Dweller´s Survival Guide Collector´s Editionista jonka hankin keräilyversion rinnalle.

 

Yli viidensadan sivun kaiken kattavan opuksen lisäksi mukaan kuului S.P.E.C.I.A.L kuvakortit ja valtava kartta joka kattaa kaiken nähtävän ja näkemisen arvoisen.

 



Oppaat hinta laatu suhde oli mielestäni paljon parempi kuin itse pelin keräilyversion, varsinkin kun odotin saavani vain kyseisen opuksen.... mutta sen lisäksi tulikin mukaan kuvakortit ja kartta. Kovin olen tyytyväinen ja suosittelen jokaista kirjan hankintaa harkitsevaa sen hankkimaan....... tai ylipäätään jos pelistä pidät ja sen omistat, siinäkin tapauksessa hankinta on suositeltavaa. Opus ei hirveän hintava ole.

Sitten itse peliin.

 

Sanotaanko heti näin alkuun. Pidin enemmän Fallout 3:sta. Vaikka olen pelaillut 4. vasta ehkä lähemmäs kymmenisen tuntia ja raapaissut vasta pintaa kaikesta mitä Fallout 4 pitää sisällään. Ensimmäinen tuntemukseni on tämä: Fallout 3 oli parempi kuin seitsemän vuoden jälkeinen seuraajansa. Miksikö? Noh....

Oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, en tiedä missä olen. Kolmannen pelin tapahtumat kuitenkin sijoittuivat Washington DChen, kaupunkiin jonka jokainen edes etäisesti elämän syrjässä kiinni oleva kykenee tunnistamaan taivaanrantaan piirtyvästä silhuetista kun ensikertaa ryömit ulos holvi 111:stä, hiekkalaatikko täynnä ydinsodan runtelemia tunnistettavia rakennuksia ja maamerkkejä.

Neljännessä osassa löydän itseni vain.......jostain. Osavaltio on Massachusetts, se on tullut kyllä selväksi..... mutta se ei oikeastaan kerro minulle yhtään mitään. Se on vain paikka joka, kuten koko muukin maailma, on kärs....... tuhoutunut kahden tunnin sodassa joka syöksi maailman pimeyteen. Siinä ei ole samaa syvyyttä ja eeppisyyttä kuin Washingtonissa. Jos ymmärrätte mitä yritän ajaa takaa. Massachusetts on vain paikka muiden joukossa.

 

Toinen asia josta haluan valittaa on ghoulit, nuo ydin sodan zombiet. Mitä niille on tapahtunut?

 

Ghoulit ovat ehkä pelin ikonisin vihulainen, ainakin itselleni. Niiden takia koin monia verta hyytäviä hetkiä kolmannen pelin parissa. Pelkästään niiden ulkomuoto aiheutti vilunväristyksiä selkäpiihin. Nuo luurankoa muistuttavat kuivalihatikut joihin kukaan ei pimeällä metsätiellä haluaisi törmätä ovat päivittyneet otuksiksi joita itse ensikohtaamisen myötä päädyin kutsumaan säkkipäiksi. Se oli ensimmäinen mielikuva joka mieleni syövereistä pulpahti esiin kun ensimmäisen ghoulin kohtasin...."Mikäs ihmeen säkkipää se tuo on?"

 

 

Voi olla, että ikääkin on tullut jo sen verran lisää, että nykyiset ghoulit eivät enää juurikaan säväytä minua. Välillä ne pääsevät yllättämään arvaamatta nurkan takaa, mutta muuten niistä puuttuu sama pelonsekaisen vainoharhan aiheuttaja mikä aikaisemmissa ghouleissa oli sisäänrakennettuna.

Säkkipäät lojuvat suurimmaksi osaksi lattialla odottamassa pahaa aavistamatonta kulkijaa.....paitsi, että niiden aikeen pystyy tekemään turhiksi V.A.T.Sin avulla jo ennen kuin ovat ehtineet varvasta liikauttaa. Plussaa uudet zombiet saavat sinnikkyydestää, irtoava käsi tai jalka ei heti raivohullun säkkipään matkaa katkaise vaan hetken hämmennyksen jälkeen matka jatkuu entistä raivokkaampana. Odotan, että pelin edetessä vastaan saattaisi laahustaa hiukan huonohappisempiakin ghouleja, mutta se jääköön nähtäväksi.

Ehkä uusi zombimaisuus on ihan hyväkin asia, mutta luulisi 200 vuoden heikkoravinteisen elinkaaren hiukan enemmän kulmia kurtistaneen.

 

Vai mitä olette mieltä?

 

Mutta jos leikitään, että tämä olisi ensimmäinen Fallout peli jota päädyn pelaamaan... Niin hyvähän se on. Karuus on edelleen kaunista, synkeähkö samoilun tuntu on edelleen vahvasti läsnä ja vihdoin pääsen tekemään sen mihin Fallout 3 en kyennyt. Ottamaan kuvakaappauksia :P. Pelin valtavassa maailmassa riittää tekemistä ja tutkittavaa lukuisiksi tunneiksi, tarina saattaa olla astetta parempi kuin edeltäjissään. Jotenka sinällään hirveää muutosta Fallout ei ole kokenut, enemmän nämä esteettiset seikat jotka itseä häiritsevät, joihin oli tottunut. Peli on todella hyvä, siitä ei pääse mihinkään.... mutta miksi se Nuka-Cola pullokin piti mennä muuttamaan.









Fallout 4!!!!

Kuten tarkkasilmäisimmät, blogiani lukemaan eksyneet, ovat saattaneet huomata, pieniä Fallout 4 muistutuksia on aika ajoin tipahdellut postausteni joukkoon. Noh, nyt se on vihdoin täällä! Päälle puolen vuoden odotus on viimein ohi! En aivan ensimmäisten joukossa päässyt peliä ostamaan, vaan hankin omani erinäisiä verkkohuutokauppoja apuna käyttäen ja paketti pullahti tänään postiluukusta. Hiukan meni viime tippaan koko lotiskon hommaaminen, en enää loppua kohden ollut aivan varma ostaisinko sitä ollenkaan, kun eipä tuo saatavuus ole ollut enää viime viikkoina kovinkaan kummoisella tolalla, olisi ilmeisesti pitänyt aktivoitua jo vuosia aikaisemmin.

                                                                                

Tunnustettakoon heti näin aluksi, että pidän paljon enemmän Fallout 3 keräily versiosta kuin tästä ruskeasta laatikosta. Vaikka mukana tuleekin oma Pip-Boy on editioni minusta pienoinen dowgradaus edeltäjäänsä verrattuna. Fallout 4 kuitenkin on yksi tämän vuoden odotetuimmista ja luultavasti myydyimmistä peleistä, olisi keräily versiokin olla jotain paljon enemmän.
Mutta, älköömme valittako, vertailu sikseen. Vaikka editioni oli hiukan perus versiota hintavampi on se siltikin, henkkoht, täysin sen arvoinen. Vaikka ruskean laatikon sisältö ei saa minulta kovinkaan suuria fanfaareja olen täysin vakuuttunut siitä, että peli tulee ne monin kertaisena saamaan.

Avaus näkymä

Pip-Boy stuntti kädellä

Ei siviilien käyttöön O.o



...ja jaluistoineen

On nyt kuitenkin vielä palattava vertailemaan versioita. Bloodborne joka oli kenties toinen tämän vuoden kanssa magneeteista, jyrää myöskin Pip-Boy editioni ylitse. Sen vanhoiksi kirjoiksi naamioitu laatikko oli metallia, pelimaailman ikoniset tilpehöörit olivat metallia. Pip-Boy editionissa ainut metallinen esine on levykotelo, kaikki muu on muovia. Edes jalusta olisi voinut olla jotain raskaampaa materiaalia ja laatikko olisi ehkä voitu kuvittaa niin, että se edes näyttäisi ydinsodasta selvinneeltä, vuosisadan varaston perällä lojuneelta.

 

Pip-boyn ohjekirjanen.

v

                                                         Minun varmaankin pitäisi turinoida Pip-boyn ominaisuudesta jossa omaan älypuhelimee voi ladata Pip-Boy appsin, ja puhelimen voi sitten asettaa Pip-Boyn sisälle niin, että oman käänyn näyttö vastaan Pip-Boyn näyttöä............... Itsekkään en kovin kauaa kyseiseen ominaisuuteen ehtinyt perehtymään joten en oikein tiedä mitä selitän. Mutta asia pähkinän kuoressa oman puhelimen voimin Pip-Boysta voi tehdä kopion pelissä esiintyvästä rannetietokoneesta. Kun kännykällä vielä ottaa yhteyden tietokoneeseen tai PS4:ään Pip-boy päivittyy sitä mukaa kun peli etenee. Pip-Boyssa on myös patteri ja siihen ainakin syttyy sen ansiosta valo, tekeekö se muuta sitä en vielä tiedä.

Näin kuvassa asetelma näyttä ihan kelpo keräily versiolta

Mukaan kuuluu myös juliste jota en mitenkään saanut enää mahdutettua kuvaan, enkä onnistunut siitä yksinäänkään kovin kummoista valoversiota ottamaan joten se jääköön nyt suosiolla pois. Mukana tuli myös erinäisiä vaahtomuovi adaptereja joilla oman puhelimensa saa pysymään Pip-Boyn näytön paikalla. Itse pelistä en nyt tähän hätään pysty sanomaan mitään, palaan asiaan luultavasti tuonnempana, kenties vielä tällä samaisella viikolla. Mutta odotukset ainakin ovat korkealla. En odota Fallout 4 keksivän pyörää uudelleen, vaan pysyvän tuttuna ja turvallisena mutta parannellumpana ja kun tämä toteutuu, kuten tiedän, olen hyvin hyvin tyytyväinen.


Minä! Olen! Leipä!

Kun Vuohisimulaattorin jälkeen luuli nähneensä kaiken sitä hyvin nopeasti huomasi olleensa väärässä, kun I Am Bread peli jo löytyikin. Itse pidin enemmän ensimmäisenä mainitusta. Ehkä odotukseni I am Breadia kohtaan menivät pieleen siinä, että niitä oli. Odotin nimittäin Vuohen kaltaista päämäärätöntä sekoilua, sen sijaan kohtasin yllättävän haastavan ja lukuisia toistoja vaativan pelin.....joka hyvin nopeasti jo parin pakotetun kentän uudelleen aloituksen jälkeen alkaa vain yksinkertaisesti nyppimään.
Leivän lämmön lähteelle kuskaamisessa on omat hyvät ja hauskatkin hetkensä, mutta kihnutettuasi puolisen tuntia kohti leivänpaahdinta jonka sisuksiin sulloutuminen on liki mahdotonta ja pudottuasi sitten lattialle yrittäessäsi saada lieden nappuloita käännettyä oikeaan asentoon ja aloitettuasi jälleen alusta on vain parempi, että lopetat pelin, suljet konsolin ja menet hetkeksi istumaan parvekkeelle.

Harmillista kyllä, päästettyäsi leivän huikeat kolme kertaa päiviltään peli lykkää eteesi maagisen marmeladin joka ei hätkähdä sen enempää kissan karvoja kuin wc pyttyyn putoamistakaan. Sinällään omia hermoja ajatellen on kai ihan kiva joskus päästä kentät läpikin, mutta marmeladi vie idean pelistä kokonaan. Marmeloituasi leipäsi se voi vain ryömiä lattiaa pitkin keräten mukaansa kaiken sonnan mitä matkan varrella sattuu vastaan tulemaan ja olemaan silti mitä syötävin leipä ikinä*. Pisteitä, et toki saa sitten yhtäkään mutta ainakin seuraava taso avautuu.

*Vähän tähän tapaan

Pieninä annoksina Leipä on ihan hyväksi. Kauaa sitä ei jaksa. Se, että onnistuisin saamaan leipäni 100% syötävyydellä maaliin asti on melko lailla täysi mahdottomuus. Jollain tavalla sitä on ihan mielenkiintoista kokeilla, onnistumisen tunne olisi varmasti valtaisi jos sen tekisi. Joten todettakaan, että I Am Bréad on ihan onnistunut, aikaa ja hermoja vaativa pienemmän mittaluokan ajantappo peli jonka äärellä ei kuitenkaan kannata viipyä tuntia pidempään....mikä sekin on kyllä jo aika paljon.