Vuosi uusi!

Vuoden 2015 lähennellessä loppuaan olisi ehkä aika niputtaa yhteen menneen vuoden blogin kokemukset. Vaikkei blogi vielä aivan vuotta täytäkään.
Minkäänlaista suunnitelmaa ei tätä päivitystä varten tullut mielessään mutusteltua, jotenka vähän nyt sokkona lumihangessa ryömitään. Sen verran aatostelin, että jos valitsisin oman vuoden pelini. Mutta esitän vielä miettiväni sitä hetken ja siirrän sen tuonnemmaksi.

 

Tästä kyseisestä kuvasta kaikki sai melko lailla alkunsa, lumesta löytynyt kotilo sysäsi blogin liikkeelle, kohti suurta suosiota ja lukuisia lukijoita.

Sittemmin moni uudempi ja vähän vanhempikin peli on saanut osakseen ylistystä, kritiikkiä ja tietyn tasoista halveksuntaa blogiteksteissäni. Koska blogin kuvien asettelu ei vuodessa ole blogini tavoin kokenut minkäänlaista parannusta dumppaan tyytyväisenä oheen kasan kuvia. Asettukoon miten lystää.

 Pitkälti peli painotteisten tekstien rinnalle olen aika ajoin pyrkinyt turisemaan välillä jostain muustakin.......kuten Pokèmon korteista joiden keräämisen päätin tämän vuoden puolella aloittaa ja tähän päivään asti onnistunut ylläpitämään. Ensi vuodeksikin on jo keräilyn suhteen suuria suunnitelmia.

 

 

Korttien keruu oikeastaan omalla tavallaan syrjäytti historiaan jäävän Ps3 konsolin käytön ja pelien keruu haaveet. Vuoden alussa olisi tarkoitus hankkiutua eroon vihon viimeisimmistäkin ps3 peleistä, keräilyversioita lukuunottamatta, niiden metsästys jatkukoon edelleen vaikkei itse konsolia juuri tulisikaan enää käytettyä.

 

Myös GoGOt, Don Rosan ankka sarjat ja elokuvat saivat tänä vuonna osansa. Vielä en päässyt tv sarjojen pariin vaikka jossain postauksessa muistan niin suunnitelleeni. Mukaan on mahtunut myös erinäistä höpinää, peli kokemuksia ja tietopaketteja piraatti Pokémon korttien vaaroista.

 

Mutta niin, siinäpä se suurimmalti osin tämä vuosi O.o

Alussa uhkailin vuoden pelin julkistamisella, mutta vuosin nostaa esille myös omasta mielestä onnistuneimman tekstini. Nähtävissä tästä.

 

Mitä vuoden peliin tulee....rumpujen pärinää...... Se ei voi olla mikään muu kuin Bloodborne. Fallout 4 olisi voinut olla hyvä kilpailija, mutta eipä sitten kuitenkaan. Suurempaa kuvaa katsellessa Bloodborne jyrää Falloutin jalkoihinsa mennen tullen. Vaikka Bornen julkaisuta alkaa olemaan miltei vuosi, se ei silti osoita kyllästymisen merkkejä, varsinkaan vast ikää julkaistun lisäosansakin puolesta.... jonka vasta eilen yöllä sain arvoiseensa päätökseen. Ja vaikka olen pelin jo kolmesti läpäissyt olisin innokas ryntäämään neljännellekin kierrokselle. Bloodborne on siksikin kärkipaikkansa ansainnut, sillä se houkutteli minut uudelleen DarkSoulin pariin. Molemmat pelit ovat tarjonneet minulle sen mikä on jo kauan ollut pelien suhteen hukassa..... Haastetta ja sen tuomaa onnistumisen tunnetta.

 

Bloodborne, you have eard a trophy!

 

Tässäpä kaikki tältä vuodelta, palaan asiaan vuoden 2016 puolella.

 

 

Hyvää Uutta Vuotta!

 

Raketit räiskymään!!





 

Toivotus, Hyvän. Joulun!

Kun katson ulos ikkunasta ja näen valkoisena hohtavat hanget, lumihiutaleet jotka maahan leijailee täyttää mielein joulun tuntu.
Ja vaikka mielikuvani talven ihmemaasta ei millään tavoin vastaakaan ikkunan takana odottavaa todellisuutta, älkäämme antako sen latistaa joulun tunnelmaa.

Hyvää Joulua!

Fallout 4 loppukatsaus

Jokunen hetki on jo ehtinyt vierähtää sitten Falloutin ilmestymisestä ja olen saavuttanut pisteen, jossa tarina kaikkine käänteineen on saatu päätökseen ja säteilyn kyllästämää joutomaata on jonkin verran ehtinyt tutkimaan. Joten voin hyvillä mielin antaa lopullisen mielipiteeni kyseisestä pelistä.
Mikäli et halua minkäänlaisia spoilauksia ja olet eksynyt tätä tekstiä lukemaan nyt on hyvä hetki perääntyä.

Jotkin ensivaikutelman mielipiteeni ovat muuttuneet, mutta olen myös löytänyt paljon uutta....mistä en niin hirveästi pitänyt. Uudet zombimaiset ghoulit ovat saaneet hyväksyntäni. Pidemmän päälle ne ovat onnistuneet aiheuttamaan pientä vainoharhaista pelkoa.... ja rasittavuutta rynniessään laumana kimppuun. Lisäksi erilaiset variaatiot (joista yhtä en ole vielä edes kohdannut) nälkiintyneestä syöpäiseen ghouliin ovat olleet positiivinen lisä.

Toinen ilon aihe, johon en ensimmäisessä arviossani ehtinyt edes paneutua on..... suomenkielinen sana vastine pakeni mielestäni.... kutsukaamme niitä siis settlementeiksi. Siis oman asutuksen, kylän kyhääminen. Kyseinen ominaisuus tuntuu välillä vähän päälle liimatulta ja sen olemassa olon voi tyystin unohtaa, mutta itse olen onnistunut pitämään tällaisesta pienestä Simsmäisestä rakentelusta joka toimii hyvänä vastapainona kaikella muulle mitä pelillä on tarjota. Tauko kaiken toiminnan keskeltä.

Kolmantena mainittakoon matkakumppanit joihin pelin aikana tulee törmättyä. Edellisissä Fallouteissa on pahemmin perustanut kumppaneista, usein he olivat vain rasite, este, hidaste, joka ennen pitkään onnistui tappamaan itsensä. Nyt matkakumppanin ottaa mielellään mukaan vaikkei hahmojen tekoäly ole juurikaan sitten viime näkemän parantunut, edelleen oven suut tukitaan tai komentoja jätetään noudattamatta, toljotetaan vierestä kun toveria taotaan hengiltä. Mutta se on pientä, en anneta sen häiritä Toverit tuovat hyvän lisän, mukavaa piristystä omille tutkimusmatkoille. Vaikka on olekaan pahemmin tutustunut kuin heistä yhteen.

Strong hate humans! But Human is good!

Olikohan minulla vielä jotain mukavaa sanottavaa? O.o Eipä tainnut olla, joten siirtykäämme siis asioihin joista en niinkään innostunut.
Viimeksi taisin sanoa, että Fallout 4 tarina saattaa olla parempi kuin edeltävien. Itse koen olleeni tässä väärässä. Loppua kohden tarina menee vähän mitään sanomattomaksi. Minkä polun ikinä valitsetkaan, neljästä mahdollisesta ryhmittymästä joiden kanssa toimia, lopputulos on melkolailla sama. Periaatteella vain yksi voi voittaa.
Itselle tämä aiheutti suunnatonta epävarmuutta siitä mitä kannattaisi tehdä, kenen puoleen kääntyä, mitä jää kokematta jos teen näin, mitä tapahtuu. Ehkä otan pelin turhan vakavasti, mutta olisin toivonut vähän laajempaa kokonaisuutta. En tällaistä valitse yksi ja pitäydy siinä vaihtoehtoa.
Mistä päästääkin toiseen seikkaan. Ylipäätään kaikkinainen ihmiskontaktoituminen on vähän hiipunut sitten Fallout 3:sen. Sinulle annetaan neljä vastaus vaihtoehtoa, jotka kaikki melkein aina johtavat samaan lopputulokseen. Kerran valitsin kolme muuta jotka tulivat hylätyiksi ja vasta negatiivinen päin naamaa huutaminen sai toisen tajuamaan, etten ole hänen etsimänsä petturi tuntui vähän typerältä. Toisin kuin 3:ssa, eri vaihtoehdot uhkailu, ympäripuhuminen, sympatisointi, näkyivät keskustelu valikossa ja niiden onnistumisprosentti oli esillä, nyt en usein edes tiennyt yrittäväni puhua toista ympäri ilman epäonnistumisesta ilmoittavaa viestiä ruudun yläreunassa.
Eivätkä keskustelut enää lähde rönsyilemään, tai johda johonkin toiseen loppu tulemaan, ne vain määrätietoisesti menevät kohti saamaa päämäärää, ehkä välillä ottaen pienen harha askeleen.... tietysti vain silloin jos välttämättä haluat kysyä jotain jonninjoutavaa.

Myös karma systeemin katoaminen on iso miinus. Valinnan vapaus hyvän ja pahan välillä on lakannut olemasta. Se on harmi......... En oikein keksi siitä mitään muuta sanottavaa, se on niin iso miinus. Jo kolmannen pelin alussa sait mahdollisuuden valita räjäytätkö viattoman kaupungin rikkaan miehen iloksi vai laitatko kranaatin hänen taskuunsa ja rankaiset kaikkia asianosaisia parhaaksi näkemälläsi tavalla. Karma toi paljon enemmän sisältöä peliin.... ja nyt sitä ei enää ole. Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Lisätty 11.12.
Tässä menneellä viikolla muistui mieleeni, että en muistanut marista Falloutin nykyisestä hahmo kehityksestä. En nyt aivan sata prosenttisesti muista millä tavoin hahmokehitys edellisissä peleissä eteni, mutta ei ainakaan näin vaivalloisesti. Nykyisessä systeemissä on vähän sama kuin pelin tarina osuudessakin, et voi saada kaikkea...... Tai periaatteessa voit, mutta se tulee kestämään hyvin pitkään.
Leikitään, että jokainen S.P.E.C.I.A.L atripuuttisi on alussa tasolla viisi, saadaksesi ne tasolla kymmenen pitäisi sinun kohota levelille 35. Silloin kaikki lisä "kyvyt"/taidot olisivat tavoiteltavissasi.
Aina kun hahmosi kehittyy tienaat pisteen jonka voit tuhlata hahmon kehitykseen, joka käyttämättälä sen johonkin Special atripuuteista tai valitsemalla jonkin kyvyn, jos kykyä ei ole saatavilla olet pakotettu tuhlaamaan pisteesi Speciaaleihin ja odottamaan seuraavaa levelöitymistä saadaksesi toisen pisteen jonka käyttää haluamaasi kykyyn.
Mitä pidemmällä peli etenee, sitä hitaammin hahmo kehittyy ja vaikka jaksaisikin kitkutella ja avata kaikki kyvyt, viimeisten kymppi tason kykyjen kohdalla hahmosi olisi jo muutenkin niin ylivoimainen, ettei uusilla parannuksilla juurikaan olisi merkitystä.


Mutta, kuten edeltäjässäänkin, Fallout 4 tarina ja muut suuret asioita eteenpäin vievät tehtävät, ovat loppujen lopuksi itselleni melko merkityksettömiä. Enemmänkin asioita jotka vain haluaa suorittaa alta pois, kerätä kaikki rikkaudet jotka niiden aikana vastaan tulevat omiin taskuihinsa ja palata sitten pelin sen osan pariin josta itse eniten nautin. Päämäärätön haahuilu.
No ei täysin päämäärätön, mutta suurimmalti osin. Tavoitteena vain uusien paikkojen löytäminen ja tutkiminen. Pieniin tarinoihin törmääminen. Kuten kohdata joukko nimettyjä ghouleja säteilynraikkaana iltana ja ymmärtää vasta myöhemmin heidän olleen zombivifoituneet naapurisi ajalta ennen atomista anhilaatiota tai vanhainkodin automatisoidut hoitaja robotit jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että George on nyt vain vähän väsynyt kun ei ruoka maistu.
Ja tietysti harvinaisten esineiden etsiminen ja Bobbleheadit. Niistä kaikista Fallout on tehty.

Fallout 4. Ensi kosketus.



Näin alkuun mainittakoon Fallout 4 Vault Dweller´s Survival Guide Collector´s Editionista jonka hankin keräilyversion rinnalle.

 

Yli viidensadan sivun kaiken kattavan opuksen lisäksi mukaan kuului S.P.E.C.I.A.L kuvakortit ja valtava kartta joka kattaa kaiken nähtävän ja näkemisen arvoisen.

 



Oppaat hinta laatu suhde oli mielestäni paljon parempi kuin itse pelin keräilyversion, varsinkin kun odotin saavani vain kyseisen opuksen.... mutta sen lisäksi tulikin mukaan kuvakortit ja kartta. Kovin olen tyytyväinen ja suosittelen jokaista kirjan hankintaa harkitsevaa sen hankkimaan....... tai ylipäätään jos pelistä pidät ja sen omistat, siinäkin tapauksessa hankinta on suositeltavaa. Opus ei hirveän hintava ole.

Sitten itse peliin.

 

Sanotaanko heti näin alkuun. Pidin enemmän Fallout 3:sta. Vaikka olen pelaillut 4. vasta ehkä lähemmäs kymmenisen tuntia ja raapaissut vasta pintaa kaikesta mitä Fallout 4 pitää sisällään. Ensimmäinen tuntemukseni on tämä: Fallout 3 oli parempi kuin seitsemän vuoden jälkeinen seuraajansa. Miksikö? Noh....

Oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin, en tiedä missä olen. Kolmannen pelin tapahtumat kuitenkin sijoittuivat Washington DChen, kaupunkiin jonka jokainen edes etäisesti elämän syrjässä kiinni oleva kykenee tunnistamaan taivaanrantaan piirtyvästä silhuetista kun ensikertaa ryömit ulos holvi 111:stä, hiekkalaatikko täynnä ydinsodan runtelemia tunnistettavia rakennuksia ja maamerkkejä.

Neljännessä osassa löydän itseni vain.......jostain. Osavaltio on Massachusetts, se on tullut kyllä selväksi..... mutta se ei oikeastaan kerro minulle yhtään mitään. Se on vain paikka joka, kuten koko muukin maailma, on kärs....... tuhoutunut kahden tunnin sodassa joka syöksi maailman pimeyteen. Siinä ei ole samaa syvyyttä ja eeppisyyttä kuin Washingtonissa. Jos ymmärrätte mitä yritän ajaa takaa. Massachusetts on vain paikka muiden joukossa.

 

Toinen asia josta haluan valittaa on ghoulit, nuo ydin sodan zombiet. Mitä niille on tapahtunut?

 

Ghoulit ovat ehkä pelin ikonisin vihulainen, ainakin itselleni. Niiden takia koin monia verta hyytäviä hetkiä kolmannen pelin parissa. Pelkästään niiden ulkomuoto aiheutti vilunväristyksiä selkäpiihin. Nuo luurankoa muistuttavat kuivalihatikut joihin kukaan ei pimeällä metsätiellä haluaisi törmätä ovat päivittyneet otuksiksi joita itse ensikohtaamisen myötä päädyin kutsumaan säkkipäiksi. Se oli ensimmäinen mielikuva joka mieleni syövereistä pulpahti esiin kun ensimmäisen ghoulin kohtasin...."Mikäs ihmeen säkkipää se tuo on?"

 

 

Voi olla, että ikääkin on tullut jo sen verran lisää, että nykyiset ghoulit eivät enää juurikaan säväytä minua. Välillä ne pääsevät yllättämään arvaamatta nurkan takaa, mutta muuten niistä puuttuu sama pelonsekaisen vainoharhan aiheuttaja mikä aikaisemmissa ghouleissa oli sisäänrakennettuna.

Säkkipäät lojuvat suurimmaksi osaksi lattialla odottamassa pahaa aavistamatonta kulkijaa.....paitsi, että niiden aikeen pystyy tekemään turhiksi V.A.T.Sin avulla jo ennen kuin ovat ehtineet varvasta liikauttaa. Plussaa uudet zombiet saavat sinnikkyydestää, irtoava käsi tai jalka ei heti raivohullun säkkipään matkaa katkaise vaan hetken hämmennyksen jälkeen matka jatkuu entistä raivokkaampana. Odotan, että pelin edetessä vastaan saattaisi laahustaa hiukan huonohappisempiakin ghouleja, mutta se jääköön nähtäväksi.

Ehkä uusi zombimaisuus on ihan hyväkin asia, mutta luulisi 200 vuoden heikkoravinteisen elinkaaren hiukan enemmän kulmia kurtistaneen.

 

Vai mitä olette mieltä?

 

Mutta jos leikitään, että tämä olisi ensimmäinen Fallout peli jota päädyn pelaamaan... Niin hyvähän se on. Karuus on edelleen kaunista, synkeähkö samoilun tuntu on edelleen vahvasti läsnä ja vihdoin pääsen tekemään sen mihin Fallout 3 en kyennyt. Ottamaan kuvakaappauksia :P. Pelin valtavassa maailmassa riittää tekemistä ja tutkittavaa lukuisiksi tunneiksi, tarina saattaa olla astetta parempi kuin edeltäjissään. Jotenka sinällään hirveää muutosta Fallout ei ole kokenut, enemmän nämä esteettiset seikat jotka itseä häiritsevät, joihin oli tottunut. Peli on todella hyvä, siitä ei pääse mihinkään.... mutta miksi se Nuka-Cola pullokin piti mennä muuttamaan.









Fallout 4!!!!

Kuten tarkkasilmäisimmät, blogiani lukemaan eksyneet, ovat saattaneet huomata, pieniä Fallout 4 muistutuksia on aika ajoin tipahdellut postausteni joukkoon. Noh, nyt se on vihdoin täällä! Päälle puolen vuoden odotus on viimein ohi! En aivan ensimmäisten joukossa päässyt peliä ostamaan, vaan hankin omani erinäisiä verkkohuutokauppoja apuna käyttäen ja paketti pullahti tänään postiluukusta. Hiukan meni viime tippaan koko lotiskon hommaaminen, en enää loppua kohden ollut aivan varma ostaisinko sitä ollenkaan, kun eipä tuo saatavuus ole ollut enää viime viikkoina kovinkaan kummoisella tolalla, olisi ilmeisesti pitänyt aktivoitua jo vuosia aikaisemmin.

                                                                                

Tunnustettakoon heti näin aluksi, että pidän paljon enemmän Fallout 3 keräily versiosta kuin tästä ruskeasta laatikosta. Vaikka mukana tuleekin oma Pip-Boy on editioni minusta pienoinen dowgradaus edeltäjäänsä verrattuna. Fallout 4 kuitenkin on yksi tämän vuoden odotetuimmista ja luultavasti myydyimmistä peleistä, olisi keräily versiokin olla jotain paljon enemmän.
Mutta, älköömme valittako, vertailu sikseen. Vaikka editioni oli hiukan perus versiota hintavampi on se siltikin, henkkoht, täysin sen arvoinen. Vaikka ruskean laatikon sisältö ei saa minulta kovinkaan suuria fanfaareja olen täysin vakuuttunut siitä, että peli tulee ne monin kertaisena saamaan.

Avaus näkymä

Pip-Boy stuntti kädellä

Ei siviilien käyttöön O.o



...ja jaluistoineen

On nyt kuitenkin vielä palattava vertailemaan versioita. Bloodborne joka oli kenties toinen tämän vuoden kanssa magneeteista, jyrää myöskin Pip-Boy editioni ylitse. Sen vanhoiksi kirjoiksi naamioitu laatikko oli metallia, pelimaailman ikoniset tilpehöörit olivat metallia. Pip-Boy editionissa ainut metallinen esine on levykotelo, kaikki muu on muovia. Edes jalusta olisi voinut olla jotain raskaampaa materiaalia ja laatikko olisi ehkä voitu kuvittaa niin, että se edes näyttäisi ydinsodasta selvinneeltä, vuosisadan varaston perällä lojuneelta.

 

Pip-boyn ohjekirjanen.

v

                                                         Minun varmaankin pitäisi turinoida Pip-boyn ominaisuudesta jossa omaan älypuhelimee voi ladata Pip-Boy appsin, ja puhelimen voi sitten asettaa Pip-Boyn sisälle niin, että oman käänyn näyttö vastaan Pip-Boyn näyttöä............... Itsekkään en kovin kauaa kyseiseen ominaisuuteen ehtinyt perehtymään joten en oikein tiedä mitä selitän. Mutta asia pähkinän kuoressa oman puhelimen voimin Pip-Boysta voi tehdä kopion pelissä esiintyvästä rannetietokoneesta. Kun kännykällä vielä ottaa yhteyden tietokoneeseen tai PS4:ään Pip-boy päivittyy sitä mukaa kun peli etenee. Pip-Boyssa on myös patteri ja siihen ainakin syttyy sen ansiosta valo, tekeekö se muuta sitä en vielä tiedä.

Näin kuvassa asetelma näyttä ihan kelpo keräily versiolta

Mukaan kuuluu myös juliste jota en mitenkään saanut enää mahdutettua kuvaan, enkä onnistunut siitä yksinäänkään kovin kummoista valoversiota ottamaan joten se jääköön nyt suosiolla pois. Mukana tuli myös erinäisiä vaahtomuovi adaptereja joilla oman puhelimensa saa pysymään Pip-Boyn näytön paikalla. Itse pelistä en nyt tähän hätään pysty sanomaan mitään, palaan asiaan luultavasti tuonnempana, kenties vielä tällä samaisella viikolla. Mutta odotukset ainakin ovat korkealla. En odota Fallout 4 keksivän pyörää uudelleen, vaan pysyvän tuttuna ja turvallisena mutta parannellumpana ja kun tämä toteutuu, kuten tiedän, olen hyvin hyvin tyytyväinen.


Minä! Olen! Leipä!

Kun Vuohisimulaattorin jälkeen luuli nähneensä kaiken sitä hyvin nopeasti huomasi olleensa väärässä, kun I Am Bread peli jo löytyikin. Itse pidin enemmän ensimmäisenä mainitusta. Ehkä odotukseni I am Breadia kohtaan menivät pieleen siinä, että niitä oli. Odotin nimittäin Vuohen kaltaista päämäärätöntä sekoilua, sen sijaan kohtasin yllättävän haastavan ja lukuisia toistoja vaativan pelin.....joka hyvin nopeasti jo parin pakotetun kentän uudelleen aloituksen jälkeen alkaa vain yksinkertaisesti nyppimään.
Leivän lämmön lähteelle kuskaamisessa on omat hyvät ja hauskatkin hetkensä, mutta kihnutettuasi puolisen tuntia kohti leivänpaahdinta jonka sisuksiin sulloutuminen on liki mahdotonta ja pudottuasi sitten lattialle yrittäessäsi saada lieden nappuloita käännettyä oikeaan asentoon ja aloitettuasi jälleen alusta on vain parempi, että lopetat pelin, suljet konsolin ja menet hetkeksi istumaan parvekkeelle.

Harmillista kyllä, päästettyäsi leivän huikeat kolme kertaa päiviltään peli lykkää eteesi maagisen marmeladin joka ei hätkähdä sen enempää kissan karvoja kuin wc pyttyyn putoamistakaan. Sinällään omia hermoja ajatellen on kai ihan kiva joskus päästä kentät läpikin, mutta marmeladi vie idean pelistä kokonaan. Marmeloituasi leipäsi se voi vain ryömiä lattiaa pitkin keräten mukaansa kaiken sonnan mitä matkan varrella sattuu vastaan tulemaan ja olemaan silti mitä syötävin leipä ikinä*. Pisteitä, et toki saa sitten yhtäkään mutta ainakin seuraava taso avautuu.

*Vähän tähän tapaan

Pieninä annoksina Leipä on ihan hyväksi. Kauaa sitä ei jaksa. Se, että onnistuisin saamaan leipäni 100% syötävyydellä maaliin asti on melko lailla täysi mahdottomuus. Jollain tavalla sitä on ihan mielenkiintoista kokeilla, onnistumisen tunne olisi varmasti valtaisi jos sen tekisi. Joten todettakaan, että I Am Bréad on ihan onnistunut, aikaa ja hermoja vaativa pienemmän mittaluokan ajantappo peli jonka äärellä ei kuitenkaan kannata viipyä tuntia pidempään....mikä sekin on kyllä jo aika paljon.

Dark Soulin uusinta kierros.

Jokunen hetki n taas päässyt vierähtämään siitä kun blogiani päivittelin. Se johtunee siitä, että olen mieluummin päätynyt pelaamaan Dark Souls II: Scholar of the First Siniä. Aluksi otin sen tavallaan omaksi haasteekseni, kun peli aikoinaan jäi Ps3:lla pahasti kesken. Päätin, että minähän menen sen läpi....ja niinpä teinkin.
Toisin kuin aloitus kuvan lunnin kuvatus väittääkin, Dark Souls ei toki helppo ole.... mutta ei se ole vaikeakaan.

Minun on pitänyt hiukan uudelleen järjestellä ajatuksiani Dark Soulista. Aiemmin pidin sitä miltei mahdottomana, nyt en voi sanoa, että se olisi edes vaikea. Se on haastava, paikoittain, yleensä kuolo kuitenkin korjaa omien typerien virheiden takia ja aivan kuten Bloodbornessakin mitä pidemmällä pelissä eteni sitä helpommaksi se muuttui hahmon kehityksen myötä.

Lopulta viheliäiset vihulaiset miltei kompastelivat omaan kohtaloonsa tieltäni, eikä peli viimeinen vastuskaan (ei toki haastavin) tuottanut kovin suuria vaikeuksia. Ehkä rasittavimmaksi vihulaiseksi nostaisin Pursuer ritarin ja Ruin Sentinel kolmikon jotka ovat takomassa sinua maanrakoon ennen kuin ehdit hörpätä kaiken parantavaa Estusta.

Kiidän parhaillaan Soulin toista kierrosta, ensimmäiseen erään ehti vierähtää noin 50 tuntia o.o Nyt olen kiitänyt pelin puoleen väliin, ehkä noin puolessatoista tunnissa jos siinäkään. Hienoa on se, että toinen kierros on hiukan erilaisempi uusine vihulaisineen joita ei niin helposti aina osaakkaan ennakoida, ja ehkä hitusen kohonneella vaikeustasolla.

Yhteen vetona voisi todeta, että Soulit ovat Bloodbornen tavoin/myötä nousseet yksiksi suosikki peleistäni. Niiden vaikeus taso on...sanottakoon sopia, niihin pystyy hukuttamaan lukuisia peli tunteja tekemisen loppumatta (mikäli tämä on hyvä asia O.o) ja onnistumisen ja helpotuksen tunne on aivan toista luokkaa kun usean yrityksen jälkeen pääsetkin etenemään tai kukistat pirullisesti piinanneen pomo vastuksen.
Luultavasti jatkan Soulin parissa vielä joitakin viikkoja, kenties Fallout 4 ja Bloodbornen lisäosan julkaisuun asti ja vetäydyn sitten odottelemaan Dark Souls 3 ilmestymistä.